Kuvussa näyttää erilaiselta

Väiski Vemmelsäären 115. uni

2010-07-06T22:58:00.004+03:00

Monet onnenpotkut muistuttaa unia, en löydä niistä mitään kovin loogista. Toivon niin vähän että varmasti saan sen. Otan vain munan ja kahvin niin saan kaiken.

Etäinen tyttö huutaa leikkinurkassaan. Hänellä on jo sähköjuna muttei tuulta tukassaan. Loistava sananlasku oli väärässä, kaikki meni hyvin kunnes menin itse perässä.

Niin pitkään luotin sinun reittiohjeisiin. Peti oli ryppyinen vaikket ollut muka nukkunut. Jos tulee huono sää, vaihdetaan takaisin. Herra vielä kiittää meitä että olimme sekaisin.

Sädekehä saattaa aiheuttaa käyttäjälleen syöpää. Olemisen lasti: milloinkaan et voi tietää.

Christian Moullecin retket villihanhien seurassa

2010-05-04T15:24:00.008+03:00

Uhanalaisilla pohjoismaisilla kiljuhanhilla on kohtalokas muuttoreitti. Luontaisesti ne lentävät Siperiaan ja jatkavat sieltä Mustallemerelle, mutta puolet niistä tussautetaan alas Siperiassa. Ranskalainen lintujaharrastaja Christian Moullec keksi 1990-luvulla menetelmän, jolla kiljuhanhet saataisiin vaihtamaan muuttoreittiään. Moullec päätteli, että nuoret hanhet seuraisivat pientä lentokonetta, jos ne pitäisivät sitä emonaan.

Syksyllä 1996 Christian Moullec oli valmis testilentoon. Hän istui itse lentokoneessaan, kun 12 valkoposkihanhea seurasi häntä Ranskan halki. Muutto oli menestys, mutta ranskalaiset eivät osoittautuneet siperialaisia sivistyneemmiksi. Kunnan työntekijät näkivät hanhet laiduntamassa pellolla, typistivät niiltä siivet ja laittoivat ne nähtävyydeksi puistoon.

Kolmen vuoden kuluttua Moullec yritti uudelleen ja opasti 27 kiljuhanhea talvehtimaan Ruotsista Saksaan. Poikaset oli totutettu jo ennen kuoriutumista nauhurin avulla lentokoneen moottorin ääneen. Tällä kertaa Moullec lensi koko matkan vaimonsa Paolan kanssa, sillä kiljuhanhet eivät suostuneet lähtemään lentoon, ellei Paolakin ollut mukana koneessa. Yli puolet linnuista oppi uuden reitin ja palasi keväällä takaisin Ruotsiin.

(Christian Moullecin kotisivu.)

Et moi, et moi, et moi

2010-03-22T22:24:00.001+02:00

Microwave ping pong,
yeah, made in Hong Kong.
Potatoe King Kong
dancing the gong song.

Pitää olla kiintoisa sukunimi että tulee viitatuksi tutkijana, esim. Skjeie & Borchorst

2010-03-10T15:04:00.006+02:00

Olen tänään miettinyt, että

tarkkaileeko joku työkonettani. Se ei ole yhtään todennäköistä. Mietin silti jokaisella nettisivulla käydessäni ja jokaisen Google-haun tehdessäni, että tästä jää jälki, jota työtoveri tai muu tuttava voisi yrittää tulkita. Jälkiähän niistä jää, on vain eri asia, kuinka monen tarkasteltavaksi. Olen jo pitkään ottanut raskaasti sen, ettei netissä ole yksityisyyttä. Kammoan kävijälaskureita, vierailijakarttoja ja selaimen alalaidassa vilahtavaa Google Analyticsiä. En kannata sitäkään, että todellisessa elämässä kaikista katseistani jäisi jäljitettävät tiedot. Onneksi todellisuus ei taida verkottua niin pitkälle elinaikanani.

ilmeisesti ruoan sekaan laitettu porkkana asettaa minulle haasteita vielä tässäkin iässä. Olin jo unohtanut lapsuuden suhteeni makeisiin juureksiin, koska kammo ei tule enää esiin juuri koskaan. Tällä viikolla kaikki lounaani ovat kuitenkin sisältäneet porkkanaa ja jokaisen aterian päätteeksi olen joutunut työskentelemään saadakseni viimeiset suupalat alas yökkimättä. Reaktio tulee esiin lähinnä aamupäivisin (lounasaikaan) vatsani ollessa herkimmillään. Pystyn torjumaan puistatuksen kuvittelemalla ruoasta pois porkkanan. Hävettää olla tällä tavoin rajoittunut. Pidän ruoista kieltäytymistä niiden maun vuoksi sivistymättömyyden tai surullisen herkän makuaistin merkkinä, eikä tässä tapauksessa ole kyse makuaistista.

miltä vaikutan, kun luen bussissa kirjaa. Luen sitä yhden sivun minuutissa. On kyllästyttävää ja tietenkin täysin naurettavaa ajatella, miltä näyttää lukiessaan, mutta en voi liikkua julkisilla paikoilla näyttämättä joltain, joten minun on myös jostain sisäisestä pakosta pakko ajatella sitä. Vastapäätä istunut tyttö yritti katsoa lukemani kirjan nimen laittaessani sen laukkuun. Näkipä, etten lukenut Henry Laasasen tuotantoa.

miten pihallaolevalta vaikutan yllättävissä tilanteissa. Korttikoneesta oli jäljellä pelkät käyttöohjeet, kun asiakas halusi ostaa uusliberalismin kritiikkiä sadan euron kilohintaan. On kyllä mukavampi myydä kritiikkiä kuin osaamistaan. Mutta hallitsin tilanteen kuin Amerikan presidentti. Yllättäviä tilanteita on noin yhdeksän kymmenestä kaikista kohtaamistani tilanteista; suunnilleen yksi kymmenestä on toistunut täsmälleen samanlaisena aiemmin. (Vaikkakin lehmuskukkateehen kastetun madeleineleivoksen voi hyvässä lykyssä syödä vain kaksi kertaa elämässään täsmälleen samalla tavalla, mistä syntyykin silloin ajankulun unhoittava autuas onnentunne.)

Siinä on jotain runollista kuin kirjassa jonka nimi olisi Linnut - Fåglar

2010-01-11T00:29:00.002+02:00

Yhtenä aamuna heräsin epämääräiseen hyvänolontunteeseen. Jäljitin sen lähteen uneen, jossa olin tajunnut, että naiset kaikesta huolimatta pitävät miehistä. Se tuntui hyvin helpottavalta. Ehkä olen viime aikoina päätynyt alitajuisesti olettamaan, että naiset pikemminkin vain sietävät miehiä, että heille on kaadettu tämä väsyttävä biologinen taakka elää miesten kanssa, jotka ovat valitettavasti aika toopeja. Sellainen vaikutelma on helppo saada. Enkä tarkoita, että jokin äärilaidan naisliike olisi saanut niskaotteen yleisestä ilmapiiristä, sillä se ei ole ja siksi Kaksplussan keskustelupalstalla ollaan yhä velvoitettuja syyllistämään miehiä (tai ainakin oltaisiin, en tiedä syyllistetäänkö siellä tarpeeksi). Tarkoitan sitä, että jopa romanttisissa komedioissa miehet ovat tomppeleita, joilla on täysi työ pitää ihania naisia suurin piirtein tyytyväisinä. Niissä voitaisiin esittää vaikka mitä haavekuvia, visioida ei-väsyttävä mies, mutta pisimmälle viety fantasia on että se puupää onnistuu lopulta järjestämään sählinkinsä parhain päin.

Mutta että naiset kuitenkin tykkäävät miehistä. Maailma on harmoninen.

Materian herra

2009-12-23T15:15:00.001+02:00

Joulujuhlissa nuorelta mieheltä lensivät silmälasit tanssilattialle. Pari kaveria kumartui etsimään niitä, mutta nuori mies jatkoi eteenpäin käsi ilmavasti ojossa. Mennyttä mikä mennyttä! hän huudahti. Kaverit löysivät silmälasit ja lähtivät nuoren miehen perään, mutta hän ei enää jaksanut ottaa niitä. Mennyt on mennyttä, mies sanoi ja juhli yön loppuun ilman lasejaan eikä enää löytänyt niitä seuraavana päivänä, jos etsikään.

Se oli hieno tapa suhtautua silmälasien menetykseen. Sama ihminen varmaan käy liian pitkissä suihkuissa ja ottaa siellä vähän liikaa sampoota. Hän ei pode siitä huonoa omaatuntoa. Päinvastoin hän potee huonoa omaatuntoa suihkuttaessaan säästeliäästi. Eikä ihminen, joka pitää onnistuneimpana sampoon ottona minimimäärää, voi ymmärtää tämän nuoren miehen ihanaa hyveellistä vapautta.

Toimintojen suorittamisesta

2009-12-23T14:54:00.004+02:00

Kun ihminen ajaa parkkihalliin, portilla olevasta koneesta lunastetaan oikeus parkkeeraukseen. Jostakin syystä koneella kestää hetken antaa tämä oikeus. Se sanoo: ”Toimintaa suoritetaan...” ja suoritettuaan toimintansa loppuun pullauttaa ulos parkkeeraukseen oikeuttavan tiketin. Ihminen ymmärtää hyvin, mitä kone tarkoittaa suorittaessaan toimintaa, sillä hän on oppinut tulkitsemaan koneiden kieltä. Koneet sanovat mieluummin suorittavansa toimintoja kuin tekevänsä asioita. Sen sijaan ihminen ei ajattele suorittavansa autossa omaa toimintoaan, vaan esimerkiksi odottavansa. Mitä jos kone sanoisikin ”Hetkinen!” tai ”Mites kulkee?”, olisiko se miellyttävämpää, vai sekoittuisivatko siinä epämiellyttävästi ihmisen ja koneen roolit?

Kone ei ole itse valinnut puhetapaansa. Sen puheen on keksinyt etukäteen joku, joka on parhaansa mukaan eläytynyt koneen ajattelutapaan ja tuottanut yleisesti konekieleksi tunnustettuja fraaseja. Alkukielellä parkkihallin kone on ehkä sanonut: ”Processing...” Suomeksi tämä tarkoittaa luonnollisesti toimintojen suorittamista, koska suomenkieliset koneet ovat perimmäiseltä luonteeltaan suorittajia: ”Käynnistys ei voinut suorittaa asennusta, Yritä käynnistää näyttösovitin normaalilla VGA-ohjaimella ennen käynnistyksen suorittamista.” (kuva) tai sitten lyhyesti ”Sieppaus on suoritettu.” (kuva) Yleisesti ottaen koneilta tapaa sujua sulavammin englannin kieli, koska monet koneet ovat englanninkielisistä maista kotoisin.

Ihminen on valmis näkemään paljon vaivaa antaakseen koneille mahdollisuuden toteuttaa luontaisinta puhetapaansa. Voi kysyä, onko se vaivan arvoista. Ihminen voisi laittaa koneet puhumaan ihmisten kieltä. Silloin ihminen saisi kaipaamaansa tasoitusta, sillä ihminen on joka tapauksessa konetta hitaampi ja epäluuloisempi kommunikoija. Tällainen kopernikaaninen vallankumous koneiden kielen suunnittelussa ilmentäisi hyvin sitä tosiseikkaa, että koneet ovat olemassa ihmistä varten eikä toisinpäin.

Fight fire (with fire)

2009-11-19T17:39:00.001+02:00

Sovitin tuossa äsken Metallican Fight Fire with Fire -kappaletta akustiseksi keskitien herkistelyksi. Plokkasin kitarasooloista sen yhden pätkän, jonka onnistuin nopealla kuuntelulla tunnistamaan melodiaksi, ja se oli ihan kuin jostain Patakakkosen tunnarista, siis kansanmusiikkia. Olen ennenkin ollut huomaavinani, että metallissa suositaan melodiakulkuja kuten "tilupatipippan". Onko se metallille jotenkin sisäsyntyistä vai juontaako kaikki juurensa Kirk Hammettin joukahaismaiseen melodiantajuun?

Valitus mittakaavassa 1:1

2009-11-04T06:16:00.001+02:00

Laskin rotvallit treenikseltä kotiin. Ylitin matkalla 32 sopivan matalaa ja 19 liian korkeaa rotvallia. Niiden 19 rotvallin korkeus on ilman muuta suhteellista. Kuumailmapallolla ne voi varmaan ylittää ihan hyvin. Polkupyörällä ei. Katseltaisiinko sitäkin vuosikymmenestä toiseen, jos autoilijat joutuisivat vartin ajomatkalla ylittämään 19 terävää, ajoradan poikki kulkevaa estettä? Takavanteeni itkee.

Jatkuva adventin tunnelma

2009-10-29T11:00:00.009+02:00

Hauskaa että Absoluuttiselta Nollapisteeltä on tullut taas hyvä levy. Poissa ovat kahden edellisen äänitteen niljakkaat ratkaisut ja turboahdettu seksirokki. Mustaan hiekkaan on löydetty hyvä happi, nyt Nollapiste kuulostaa saman henkiseltä kuin se kuulosti vielä ennen kuin aloin fanittaa sitä. Löysin Nollapisteen abivuotenani 2004 ollessani ostamassa Porista yo-pukua. Kävi sitten niin että myöhästyin heidän loistonsa päivistä karvan verran. Iiris (2007) ja Lihassa ja taivaassa (2007) kuulostivat kriisitöiltä, Mahlanjuoksuttaja (2005) oli ohjelmallisessa progeudessaan enemmän taidonnäyte kuin hauskaa kuunneltavaa ja Seitsemäs sinettikin (2003) lepsua utareen vetkutusta. (Itse asiassa Plutonium 74 on ainoa mieleen tuleva bändi, joka on julkaissut uransa parhaan levyn niin että minäkin olen ehtinyt odottaa sitä. Kulttuuriharrastukseni ovat retrospektiivisiä.)

Iloisena yllätyksenä Musta hiekka paljastui rennoksi mutta teräväksi sillä tavalla kuin Nollapiste oli vielä Nimi muutetulla (2002). Uusi levy on yksityiskohdiltaan ehkä yhtyeen yllättävin. Suorinta suomirockvaihdetta on säästelty etukäteisestä pelottelusta huolimatta, ainoastaan Märkä trampoliini täyttää vaatimukset, ja mukana on runsaasti lyömäsoittimia, ekspherimentaalisuutta ja ilmavaa poppiakin. Voiko lämmin yö olla muuta kuin levoton -niminen kappale lämmittää kylläisiksi tekevillä harmonioillaan ja Veistän kehdolle kantta miellyttää täysin päinvastaisilla aineksilla, vaappuvalla progella ja robottilaululla. Sävellykset ovat kautta linjan inspiroituneita. Jokseenkin ainoalta harhalaukaukselta tuntuu tässä vaiheessa Elämä paristojen varassa -niminen popkappale, mutta harhalaukauksistakin olen vain kiitollinen, Nollapiste on kuulostanut niin mietityltä viime vuodet. On tämä nytkin mietityn kuuloista, mutta ei väkinäisesti kuten Iiriksellä. Siinä missä bändi on saavuttanut tunnelman aallonharjan viime vuosina vaihtelevasti, samana ajanjaksona bändin soittotaito on kasvanut sellaisiin sfääreihin että vertailukohtaa on vaikea Suomesta löytää. (Nimenomaan rokkibändinä, kyllähän niitä fuusiotilanteiden erikoismiehiä löytyy toisaalta.) Uuden levyn äänimaailma on lämmin ja yltäkylläinen, ei tule ikävä Suljetun (1999) sähkökitaravänkytystä. Ihan toiselta bändiltähän Nollapiste nykyään kuulostaa verrattuna klassikkolevytyksiinsä, noin konkretian tasolla.

Sanoitukset eivät ihme kyllä ole enää selkein yksittäinen syy kuunnella Nollapistettä. Jotenkin Tommi Liimatan kehityskaari sanoittajana on johtamassa huipentuman sijaan kompromissiin. Entinen irtonainen aforistiikka kohtaa nykyään ehyemmät kokonaisuudet, ja ehkä juuri siitä syystä käyrä pysyy tasaisena ellei välillä jopa latteana. Ennen mentiin äärimmäisemmin. Minusta Liimatan ei tarvitsisi yrittää tehdä ehyitä tekstejä, sillä sellaiset ovat vaatimattomammilla kyvyillä varustettuja varten. Toki Mustalla hiekalla kuitenkin vyörytään monesti mainion levottomissa tunnelmissa, itse asiassa tuntuu että tälläkin rintamalla uusi levy on paria edellistä parempi. Esimerkiksi Valvoja-aika-kappaleessa tulee mahtava puhelauluosuus: ”yhtenä monista yritin ratkaista kuulalla ikiliikkujaa / sen kyllä ymmärtää, että jumalat opastavat toisiaan”. Tähän vähän kaikua. Mutta toisaalta edellä mainitussa Elämässä paristojen varassa paikkaillaan tekstin hajanaisuutta turhaan ja kiusaannuttavasti - ”mutta miten linnut tähän liittyy?”. Emme halua tietää. Liimatta tarjoili parhaat sanansa johonkin aikaan Tropical Cocktail -soololevyllä (2006). Ne olivat rentoa kauraa, ja se oli muutenkin tosi kelpo levy.

”Se mitä sanotaan karismaksi on epävarmuutta”, sanoo teini-ikäinen Liimatta Arkistokuvaa-dvd:llä (2009). Se on totta, enkä osaakaan heti päättää, onko Nollapiste tätä nykyä karismaattinen vai itsevarma bändi. Tarkan fanituksen arvoinen se on.

Jos teeskentelisin kaikin puolin näkymätöntä, ottaisin siitä todisteeksi vakoilevan ilmeen

2009-10-24T16:10:00.002+03:00

Kun tulin äsken kotiin, rappukäytävän oven edessä seisoi noin nelivuotias tyttö. Yleensä tervehdin naapureitani, koska pidän sitä itsestäänselvänä huomaavaisuutena. Tytön kohdalla en kuitenkaan yhtäkkiä ollut varma. Tietysti pitäisi tervehtiä, hänhän on mitä luultavimmin naapurini. Toisaalta ehkä ei, hänhän on vain nelivuotias. Eihän niin pieniä ihmisiä tervehditä vaan heidän vanhempiaan, jotka ovat lapsiensa tervehdittävä versio. Lapset ja vanhemmat ovat yksi tervehdittävä yksikkö. Lapsilla ei ole, tuota, vielä tarpeeksi aivokapasiteettia... tervehtimiseen? Suhtaudunko lapsiin kuin eläimiin? Jostakin syystä se tuntuu luontevalta. Kävelin ohi ilman tervehdystä mutta kuitenkin mahdollisimman lempeästi katsahtaen. Ilmeisesti pidin tätä nelivuotiasta keskeneräisenä ihmisenä.

Hirviöistäni ei pidetä

2009-10-24T16:07:00.001+03:00

Lajittelin kaiken siististi pusseihin. Toivoin niille käyttäjiä kuin marihuanalle. Laitoin vielä dynamiittia tyynyn alle. Muuta tehtävää ei enää ollut, saatoin mennä uimaan. Itsemurhapeliä Rivieralla! Hiekkaa kyntäessäni ehdin todeta, että ehtisin kuvitella itseni perille melko monta kertaa ja voisin yrittää pidentää saapumisia. Iltapäivästä istuskelin lukemassa siitä, mitä eilen tapahtui. Kenties siksi hirviöistäni ei pidetä.

Yritän keksiä bändille nimeä

2009-10-04T23:30:00.001+03:00

Vanhat nokkoset
Kokeellinen Puola
Hyvät syyt
Pula majavista
Brilliantt'
Sir
Yleisväri
Malli-Naket
Comic Sans
Pallo ja palloja
Sallitteko
Piirtämäni norsu
Hyvää syksyä
Manuaaliset päät
Lähtöilme
Bouge
Ylimmät ystävät
Täydet kääryleet
Shh!
Ei-puoli
Oregano
Seisminen tunne

Ei se voi kokonaisuuteen tai yksityiskohtiin kaatua

2009-10-03T13:32:00.002+03:00

”Hän myi siellä etenkin yhden frangin hintaisia kirjoja ja pieniä nakulehtisiä - Sensations, Soirs de Paris ja Pin-Up - jotka saivat koulupojat kuolaamaan. Kolme tai neljä kertaa hänen käsiinsä osui jotakin kiinnostavampaa: esimerkiksi kolme Victor Hugon kirjoittamaa kirjettä, mutta myös Bradshaw’s Continental Railway Steam Transit and General Guide vuoden 1872 painoksensa, sekä Falckenskjoldin Muistelmat, joihin sisältyi myös selostus tämän sotaretkistä Venäjän armeijan mukana turkkilaisia vastaan vuonna 1769, pohdintoja Tanskan sotilaallisesta tilasta sekä Secrétanin esipuhe.”

Noin päättyy Georges Perecin romaanin Elämä Käyttöohje toinen osa. Se ei pääty sen tyyppisiin sanoihin kuin ”ja sinä päivänä satoi ensilumi”, ”se oli varmaan menossa Pasilaan” tai edes kolmeen pisteeseen. Perec käyttää lopetuspaikat tällä tavoin: ”Mies työskentelee bauksiitti- tai volframialalla, ja he ovat usein matkoilla.” Minua miellyttää hillittömästi, että viimeisessä virkkeessä kerrotaan miehen työskentelevän bauksiitti- tai volframialalla ja sillä sipuli. Perec kuvaa romaanissaan kaikkea tasapuolisesti. Yksityiskohdat ovat yhtä tärkeitä kuin suuret kaaret. Se on rauhoittavaa kuin lukea koskematonta luontoa.

Kirjoitan Elämä Käyttöohjeesta, koska tässä iässä harva kirja tekee enää yhtä syvää vaikutusta. Sellaisia ovat olleet aiemmin ainakin Taikavuori, Putkinotko ja Sadan vuoden yksinäisyys, jotka ovat paksuja kuten Elämä Käyttöohjekin. Nuo kolme ovat silti myös jonkinasteisia saarnoja, koska on varmasti vaikea kirjoittaa suurta teosta kertomatta, miten asioiden tulisi olla. Tiedän kuitenkin itsekin, miten asioiden tulisi olla. Elämä Käyttöohje on vain kuvaus ja vieläpä tyydyttävän pikkutarkka sellainen. Sen perusteella elämää voisi luulla ilahduttavan vivahteikkaaksi. Aukeamalla s. 248-249 kuvataan tohtori Dintevillen odotushuoneen tauluja, joista huomiota herättävimmässä nuori silmälasipäinen mies pureksii kinkkusämpylää (jossa on voita ja paljon sinappia), tohtori Dintevillen mainetta korttelilääkärinä sekä hänen salaista haavettaan tehdä tunnetuksi nimeään kantava rapusalaatti, jonka resepti myös löytyy aukeamalta. Hän vaikuttaa mukiinmenevältä tohtorilta.

Elämä Käyttöohje on niin perin juurin kirjallinen, että mietin, mitä siitä voitaisiin näyttää elokuvasovituksena. Kenties voitaisiin näyttää kerrostalon huoneet eräänä kesäkuun päivänä 1975 kello kahdeksan illalla? Elokuva mahtuisi mainiosti Big Brotherin mainoskatkoon. Tai sitten voitaisiin lähikuvata vuoron perään kaikki Perecin kuvaamat ihmiset ja esineet. Kertojanääni esittäisi ranskalaiseen mutta tasaiseen sävyyn kuviin liittyvät tarinat - voisin katsoa sellaisen elokuvan. (Vähän kuin Patrick Keillerin London, jonka kertojanääni ei ole ranskalainen.)

Kaksitoista tapaa kaataa kahvia

2009-10-03T13:04:00.002+03:00

1. Normaalisti niin että kuppi on pöydällä (tiski- tai ruoka-) ja pannua kallistetaan lähellä kupin reunaa.
2. Vähän korkeammalta niin että kahvi ehtii jäähtyä putoamismatkalla.
3. Normaalisti niin että kuppi on juojan tai tarjoajan kädessä ja pannua kallistetaan lähellä kupin reunaa.
4. Hyvin korkealta niin että kaataja osoittaa erityistaitonsa kahvin kaatajana. Vaatii erityisen tarkkaa tähtäystä.
5. Kuten normaalisti mutta kaatajan vartalo kaartuu hieman kaatoeleen mukana. Kiinnittää huomiota kaatajan tarkkaavaisuuteen.
6. Samoin kuin edellä mutta kaatajan vartalo kaartuu selkeän liioitellusti. Kiinnittää huomiota kaatajan leikkimielisyyteen.
7. Hyvin hitaasti, jolloin tarjoaja odottaa kärsivällisesti juojan sanovan stop.
8. Nopeasti, jolloin juoja sanoo tarjoajalle äkisti riittääriittää.
9. Kurkotellen tai huolimattomasti, jolloin kahvi läikkyy yli.
10. Kahviautomaatilla, jolloin suuttimesta tulevia ainesosia tarkkaillaan levottomana.
11. Normaalisti mutta ilman kahvia, esimerkiksi lastenlasten kanssa leikkimökissä.
12. Silloin kun kupissa on vielä puolet jäljellä, erityisesti sukulaisia tavattaessa.

Kasvis, kasvis

2009-09-22T23:12:00.004+03:00

Elävään arkistoon on tullut pätkiä Gommi ja Pommi -tv-ohjelmasta 80-luvulta. Pidän erityisesti pätkistä "Pommin kellokauppa" ja "Maggaranbaisdoa".

Tilaisuus tekee mestarin

2009-09-22T22:40:00.004+03:00

Tapasin tiistaina pitkästä aikaa käännöstiedetoverin, jonka tunnen republikaanisten mielipiteidensä lisäksi halveksunnastaan fiktiota kohtaan. Silloin hän kertoi, että ei tee graduaan ainakaan mistään kirjallisuudesta. Jokin aika sitten Risto Asikainenkin sanoi radiossa, että elämä on liian lyhyt fiktion lukemiseen. Minun tekisi mieli lisätä, että elämä on liian lyhyt elämänkin elämiseen. Pitäisi saada halutessaan elää vain faktaa.

Yliopistolla oli perjantaina filosofian ja kirjallisuuden ”rinnakkaisuuksia, ristiriitoja, risteyksiä” hahmottava seminaari, joka tarjosi vastauksen fiktion epäilijöille. Ehdin sinne parahiksi jäähallilta siivottuani Kiira Korven jarrujäljet, siinä vaiheessa kun kysyttiin, onko fiktio totta. Se on: kirjallisuus toimii, koska jokin siinä tuntuu viittaavan tosiin asioihin. Kyseessä on siis jonkinlainen näkemys elämästä. Yksi seminaarin puhuja pystyi jopa sivuamaan kaikkea elämälle tuttua ja vierasta puhuessaan kirjoista, joiden sivuille ei ole kirjoitettu mitään. Siinä vaiheessa tosin aloin itsekin epäillä toden tasoja: hämmentävästi puhuja näytti Raakaa lihaa -sarjakuvan Bug-Eyed Earlilta, joka näyttää Baudelairelta, kyseessä oli siis melkein myyttinen hahmo.

Yksi yleisön edustaja halusi tietää, voivatko kirjallisuus ja filosofia toimia toistensa Leonardon seininä; seininä joiden tulkinnanvaraisissa kuvioissa voi nähdä kaikenlaista mikä todella on siinä mutta subjektiivisesti loihdittuna. En muista mitä puhuja vastasi, ei käy kateeksi seminaarien puhujia, joiden on lennosta vastattava aivokkaiden kuulijoiden käsitteellisiin pohdintoihin, mutta muistaakseni ne voivat. Luulen siis, että myös fiktio ja elämä voivat toimia toistensa Leonardon seininä. Ne ovat toistensa Leonardon seiniä. Jolloin fiktiossa on totta jokin, mikä ei näy vain faktoissa.

Tilaisuudessa pohdittiin myös Wittgensteinin tekstien rikkonaista tyyliä, jonka merkitystä ei sovi suotta aliarvioida.

Nauroin melkein kuin olisin nauranut, vastasin oikein ikään kuin olisin vastannut oikein jne.

2009-09-14T01:13:00.001+03:00

Olin jokin aika sitten kirjoittaa siitä, kuinka kohtaan erään naapurini vain kerran vuodessa, tarkalleen sinä päivänä kun hän poimii marjoja talon edustalla kasvavista viinimarjapensaista. Hän on vähän mammanpojan oloinen. Meininki kovenee.

”Roisto irrottaa päitä mutta hänen oma päänsä ei irtoa teloituksessa”

2009-04-14T21:20:00.003+03:00

Eräs tapa suhtautua musiikkiin on, että se ei mene kokonaan hukkaan, jos se toimii edes terapiana soittajilleen. Näin miettinee yläasteen musiikinopettaja kuunnellessaan oppilaidensa versiointia Maj Karman kappaleesta. Niin voi miettiä myös äiti, jonka pojan hiukset alkavat pidentyä ja rumentua kitaran hankkimisen myötä. Se on vähän hyssälämäinen suhtautumistapa; kenties liikuntaan voisi suhtautua sillä tavalla ilman että sivuuttaa mitään. Lenkkeilyhän ei mene hukkaan, jos lenkkeillessä kohoaa kunto. Mutta ehkä suljen näin lenkkeilystäkin pois olennaisimman. Ehkä kaikille lenkkeilijöille tärkeintä ei ole mielen ja kehon hyvinvointi, vaan se, että näyttää hyvältä lenkkeillessään. Silloin lenkkeily olisi samanlaista kuin rock.

Pään kasvukäyrästä voidaan ennustaa silinterin koko

2009-03-21T12:12:00.006+02:00

Sitten kun se on saanut lenkin jälkeen makupalan, sitä ei kiinnosta yhtään, saiko se sen minulta vai tyhjästä. Se tulee hetken päästä hyppimään tähän nojatuoliin ja tietokoneen päälle kuin olisi juuri keksinyt elämän ja menee sitten koettamaan, olisiko ruokakupissa jotakin. Nyt se tuli taas tähän hyppimään, minulla meni caps lock päälle ja hiukseni takertuivat lukulamppuun. Sen liikkeistä voisi luulla, että se toivoisi minun olevan naaraskoira. Lukemani perusteella se kuitenkin yrittää selvittää, olisiko siitä lauman johtajaksi sillä välin, kun sen vakituiset johtajat ovat matkoilla. On kyllä vähän surullista, ettei se ole koskaan päässyt koettamaan pippeliään tositoimissa. Toivottavasti se elää niin hetkessä, ettei muista sitä. Ehkä se ajattelee aina naaraan haistaessaan, että nyt pääsee taas vanha naistenmies tositoimiin. Sen ruokailuhetket on tuplattu, jotta sillä olisi elämässä kaksi kertaa enemmän kliimakseja.

Minulla soi tuossa viereisessä vinyylisoittimessa Tabula Rasan debyyttialbumi. Mielestäni Kummeli oli Heikki Silvennoiselta paljon parempi saavutus, vaikka Tabula Rasassa hän näytti paremmalta. Suomiprogeen pätee pitkälti sama kuin mitä Mark Twain sanoi Wagnerin musiikista: se on kai parempaa kuin miltä kuulostaa. Tähän koiraan eivät vetoa mitkään musiikin taajuudet, paitsi että kyllä se nukkui, kun soitin kitaraa. Nyt se ryhtyi taas hyppimään selkääni. Kuinka paljon käsittämättömyyksiä koira joutuu kohtaamaan, kun se asuu ihmisten kanssa? Toivottavasti ne eivät askarruta sitä kovin paljon. Luultavimmin se ajattelee yhtä itsekeskeisesti kuin minä, että kaksijalkaisilta menee ohi monien asioiden perimmäinen merkitys. En voi olla pitämättä hyvin tärkeinä juuri niitä asioita, jotka minä ymmärrän. Todellisuutemme kohtaavat eniten ruoan ja unen merkeissä. Nukun sen kanssa myös ensi yön vierekkäin, jos sen kuorsaus ei valvota liikaa.

Kuulin pattereiden huudon ja huminan, vai olitko se sinä joka puhisi?

2009-03-02T22:00:00.005+02:00

Lähetin jokin aika sitten kahdellekymmenelle porvarikansanedustajalle postia Lex Nokiasta. Muotoilin postin naiivisti, sillä tavalla, että vaikuttaisin olevani perillä lakiuudistuksen räikeimmistä epäkohdista mutten teeskentelisi olevani perehtynyt yksityiskohtiin. En olekaan perehtynyt: en ole edes lukenut tätä lakiesitystä. Naiiviuteni ei siis ollut teeskentelyä vaan ystävällisyyttä.

Kolme vastasi, kaksi keskustalaista ja yksi kokoomuslainen. Heidän vastauksistaan sai tyystin erilaisen kuvan lakiuudistuksesta kuin sanomalehdistä tai vasemmistolaisten kirjoituksista. He esittivät pitkät perusteet sille, ettei tämä uudistus ole kaivamassa maata kansalaisten jalkojen alta vaan päinvastoin takaamassa yksilöille paremman turvan. "Väärinkäytösten käsittelyyn luodaan nyt avoimuutta, rajoituksia ja tarkennuksia. Erityisesti työntekijöiden asema paranee", sanoi Markku Pakkanen copypastetetussa vastauksessaan. Kansanedustajat tuntuivat käsittelevän eri lakiesitystä kuin media. Kuka nyt sitten on oikeassa ja kuka väärässä? Minua alkoi nolostuttaa, että olin kritisoimassa lakiesitystä, josta en tiedä paljoakaan.

Tällaisen vuoksi suhtaudun niin pessimistisesti suoran demokratian mahdollisuuteen. Luotan edelleen Lex Nokia -asiassakin kriitikoihin enkä näihin laumasieluporvareihin - jos johonkin yleensä suhtaudun rakkaudella niin kritiikkiin. Mutta miten voisin oikeuttaa mielipiteeni tällaisissa kysymyksissä, kun en ole selvästikään paneutunut niihin tarpeeksi? Median ja blogien seuraaminen ei mitenkään riitä. Minusta vaikuttaa hyvältä, että voimme palkata ihmisiä miettimään lakiesityksiä kokopäivätoimisesti. Edustuksellinen demokratia pystyy edes periaatteessa eliminoimaan kansalaisten laiskuuden. (Vaikkei siltä tunnukaan.)

Nyt minä saan optimistien paheksunnan niskoilleni, kun sanon ihmisistä muodostuvaa kansaa laiskaksi, mutta mitä muuta se olisi? Tällä hetkellä kansaa vain voi vielä pitää puhtoisena, kun meillä ei ole suoraa demokratiaa. Kollektiiviset vikamme henkilöityvät vahvasti kansanedustajiin. Vihreisiin vaikuttajiin näyttää valikoituneen enemmän kriittiseen ajatteluun paineessakin pystyviä ihmisiä kuin muihin puolueisiin, joten elävien kuolleiden paheksunta kohdistuu vahvimmin heihin. Kritiikki ei ole kovassa huudossa, eikä voikaan olla.

Nyt minulla on betoniin uppoavia nauloja, varmistin vielä K-raudan myyjältä ja hän sanoi, että ne ovat juuri tähän tarkoitukseen. Hän ei olisi sanonut niin, jos olisi tiennyt, että tarkoitukseni on tehdä luvattomia reikiä opiskelija-asuntoon. Pidän näiden naulojen mustasta väristä. Ne eivät kuitenkaan uppoa juuri tähän betoniseinään. Koetin sekä vaatehuoneessa että varsinaisessa seinässä kahteen kohtaan, eivät uppoa, jokin tulee vastaan. Epätoivo on tästä vielä kaukana.

Sisustuspuuhissa

2009-03-01T21:45:00.003+02:00

Seinäni ovat melkein tyhjät, koska mikään ei tunnu niille kyllin täydelliseltä. Somisteina ei ole nyt kuin popaiheisia postikortteja, esimerkiksi Michael Cane coolin näköisenä luuri kädessä. Rumimmat kortit olen laittanut kaapinovien sisäpuolelle, jotta ne pysyisivät hätkähdyttävinä yllätyksinä.

Yhteen seinään suunnittelen naulaavani kukikkaan lakanan. Vaikka reikien poraaminen seiniin on kielletty, naulaaminen ei varmasti ole, tai sitten asunnon järjestyssäännöt on muotoiltu naurettavasti. Ostin tänään päivien harkinnan jälkeen tietynlaisia betoniin uppoavia nauloja. Ne eivät kuitenkaan uppoa betoniin, tai ne eivät ole oikeanlaisia nauloja. Kaikki on itse asiassa hyvin sekavaa, sillä niiden nimenäkin on lankanaula, vaikka ne eivät ole lankaa. Naulasin yhden kokeeksi vaatehuoneen seinään, mutta ei uponnut. Nyt on pieni reikä vaatehuoneen seinässä. Jotakin tehty tänään.

Ostoksilla

2009-02-28T21:41:00.000+02:00

Espanjalaiset tomaattini maistuvat pahalta sillä tavalla että ne on varmasti tehty jostain geeneistä. Siwasta tuli jälkeeni ulos kyyryinen Heikki Kinnunen. Jäin katselemaan, kun hän pysähtyi liikennevaloihin, käveli seuraavaan risteykseen ja pysähtyi sitten taas liikennevaloihin. Hän joutui kävelemään tuolla tavoin pätkittäin. Ajattelin, että siinä menee yksi 80-luvun suurimmista tv-tähdistä. Aiemmin olen nähnyt samassa Siwassa Riston. Muita sellaisia en ole siellä nähnyt, joiden nimen tietäisin.

Ostin uudenlaista deodoranttia sen värin takia. Purkki oli beigeen vivahtava. Ehkä hienoimpien Datsunien sisäverhoilut ovat olleet sen värisiä. Sympatiani heräsi tätä epäsporttisille ihmisille suunnattua deodoranttia kohtaan. Nyt tuoksun keski-ikäiseltä kainaloita availlessani, tai sitten vain heijastelen ikäkriisiäni joka paikkaan.

Joku saisi ottaa meistä hunajaa

2009-02-14T13:24:00.001+02:00

Jos on postissa töissä, näkee sen liukuhihnalta hyökyvän ystävänpäiväkorttien massan. Kortit muistuttavat kaikki toisiaan, kun ne ovat tehdasvalmisteisia ja ihmiset kirjoittavat toisilleen samat asiat. En ole itse postissa töissä, mutta voin kuvitella sen meiningin, kun ihmisten ystävyys menee liukuhihnalla. Pitää lajitella mahdollisimman nopeasti. Sitten siellä on nuorten lajittelijoiden joukossa apea vanha mies, joka kävelee vaappuen. Hän ei juurikaan puhu, vaikka on varmasti ollut postissa töissä 80-luvulta asti ja luulisi jo siinä ajassa muodostaneen pienen tuttavapiirin. Hän on jo väsynyt elämäänsä. Töissä hän käsittelee kaksituhatta ystävänpäiväkorttia, mutta kotiinsa hän ei saa yhtäkään. Eikä kukaan tiedä hänen osoitettaan, että voisi edes säälistä lähettää.

Täs ystävä sialle kuun taa

2009-02-04T12:27:00.008+02:00

Nyt valahtaa salaisuuksien verho. Sain erään mutkan kautta haltuuni anagrammimetodin, joka tunnetusti paljastaa totuuden. Tässä muutama anagrammi blogini nimestä - sehän meitä eniten kiinnostaa, kun totuus tulee puheeksi. Heti ensimmäinen anagrammi keskittyy blogin kaksijakoiseen sisältöön:

Sieluntäyte vai räät kalussa?

Kuin tuo ei olisi kyllin syväluotaavaa, toisessa paljastuu vielä kotipaikkakin:

Sekava äly, uuttera silti, nääs.

Ehkä mainituista piirteistä johtuen lukeminen vaatii joskus paneutumista:

Istu reiäll', saat kutea syvään.

Mutta kannattaa kahlata. Palkintona lienee jonkinlainen itsetuntemuksen kohentuminen:

Ylevä latteuskaari - nää tisus!

Lähtökohtia ei kuitenkaan käy kiistäminen:

Tässä lie vätys. Kuraa lenti, au.

Tunnen sanoneeni kaiken pitkäksi aikaa. Arrak.fi tarjoaa lisäksi blogini nimestä viisisataa anagrammia, mutta niistä jokaisessa on sana virtsanäyte. Jokaisessa! En ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Älä aliarvioi miestä joka on syödä pullan

2009-01-31T18:02:00.011+02:00

Jätän tänne nyt kokoavan kommentin vaihdosta. Ainakin täytyisi, kun vaihto on ollut jo hetken pulkassa ja olen joskus aloittanut tänne siitä kirjoittamisen. Petyn aina, kun ihmiset jättävät kesken vapaaehtoisuuteen perustuvia projekteja. Pakkoon perustuvien projektien loppuun saattamisessahan ei ole mitään erityisen kiinnostavaa, ne voisi saman tien jättää vaikka kaikki kesken. Mutta vapaaehtoisesti aloitetusta luopuminen on surullista ja noloa. Joskus sellaisten projektien jatkaminenkin voi kyllä olla noloa, tiedustelkoon Luoja tämän asian tiimoilta minulta lisää, mutta mitäpä siinä voi tehdä kerran aloittaneena, nolouden ristipuristuksessa.

Nyt minun pitää kuitenkin kirjoittaa vaihdostani kaksi raporttia virallisille tahoille. Lisäksi pitää hankkia työtä, muuttaa, tehdä kaikki vaihdon aikana tekemättä jääneet biisit ja gradu, ettiä sointupaperit, kieltäytyä armeijasta ja syödä blinejä. Melkeinpä täytyy vielä ehtiä pojan baseball-otteluun. Siksi ajattelin typistää kaiken siihen, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa eläessäni huomasin olevani suomalainen. Varsinaista kansallistunnetta en tunne, pystyn kuvittelemaan britit Suomen asukeiksi yhtä hyvin kuin tamperelaiset, mutta kansainvälistä minusta ei saatu vielä tällä ulkomaanoleskelulla. En päässyt ollenkaan irti Suomi-vaihteesta. Minua kiinnostivat vain suomalaisten kuulumiset. Kävin paikoissa ja tapasin ihmisiä, jotta voisin myöhemmin muistella sitä Suomessa. Kuinka paljon edes on sellaisia kosmopoliitteja, jotka pystyvät toden teolla heittäytymään vieraisiin kulttuureihin? Edes yhteen? Pakolaisiksi sellaisia kutsutaan.

Abbey Road.

Ennen vaihtoon lähtöä mietiskelin, että puolivuotinen olisi mainio tilaisuus elää huoletonta elämää ja unohtaa kaikki. Mutta eihän se niin mennyt, päinvastoin. Etäisyys normaaliin elämään pakotti huolestumaan omista asioista entistä enemmän ja kehitin selkeän kriisin elämäni suunnasta. Vain jotakin sellaista oli helppo unohtaa, että Yhdistynyt kuningaskunta oli sodassa koko maassaoloaikani. Kuinka moni englantilainenkaan sitä muistanee... Ihmiset lukevat uutisensa ilmaisjakelu London Paperista, joka on sellainen lehti, että tulee hengenahdistusta, jos jollakin aukeamalla ei yllättäen olekaan rantavaatteisiin pukeutunutta julkkista. Itse asiassa voisinkin kuluttaa loppumerkinnän huutamalla, että on se kauheaa, hirveöäöää, kun tuokin tabloidiksi prässätty kasa naisvartaloita on korvannut sanomalehtien lukemisen. Päivittäinen bikinikuvasto vain otetaan matkan varrelta mukaan, koska sitä ilmaiseksi tarjotaan. Miten moni jättäisikään sen lukematta, jos sitä ei sohittaisi syliin ilmaiseksi? Ihmiset varmaan ottaisivat ilmaisuuden pakottamina pommejakin, jos niissä olisi tissien kuvia.

No niin, sama virsi jatkuu. Kasvoin vaihdon aikana ihmisenä neljä kiloa.

Täysikuu opiskelija-asunnossa.

Pakkasin mukaan viidet alushousut

2009-01-15T00:28:00.006+02:00

Terveisiä maailmasta. Palasin matkalta manner-Eurooppaan, Pariisiin ja Amsterdamiin. Tuntui hyvältä ajatukselta matkustaa sinne nyt kun asun muutenkin bussimatkan päässä, vaikka tämänmuotoinen rahareissaus elämyshakuisen kulutusyhteiskuntamme oire onkin. Hyvän ihmisen pitäisi matkustella liftaten tai omilla hevosilla, mutta sellainen ei vain oikein ole minua varten. Olenkin pitkän aikaa jättänyt kaukomatkailun kokonaan sikseen. Minun on helppo suhtautua turismiin happamasti ja verhota pH-arvoni yhteiskuntakriittiseen muotoon, vaikka oikeastihan kyse on siitä, että olen kotihiirulainen, saan stressiä paikasta toiseen siirtymisestä ja osaan heittäytyä matkalaismaiseen toimintaan korkeintaan aseella uhatun oloisesti. Mutta eihän minun olisi pakko suhtautua happamasti maailman näkemisen muodikkuuteen, sen pinnallisuuteen ja tuhoisuuteen! Voisin suhtautua niin, että mene vain katsomaan hyvä ihminen. Niin sitten pakkasin mukaan viidet alushousut ja kohotin hattua Lontoolle. Ja kyllähän se Visulahden voitti. Ranska oli minulle ennestään tuttu pelkän Marsupilamin kautta, ja Marsupilamikin on belgialainen. Edellisestä merkinnästä löytyy kuvia matkan varrelta.

Jos aikoo matkustaa junalla loma-aikaan Lontoosta Pariisiin, kannattaa varata matka monta viikkoa etukäteen tai budjettimatkaillessaan saa tyytyä samanhintaiseen mutta seitsemän tuntia pidempään bussimatkaan. Valitsimme yöbussin, jota en vastedes suosittelisi itselleni edes unissani, enkä sellaisia päässyt näkemäänkään koko bussimatkan aikana. Selällään nukkumisen saloja epäilen alkemistitiedoksi. Pariisi odotti Ranskassa erilaisempana kuin olin odottanut. Siellä oli kaikki keskimäärin vanhanaikaisempaa, ei ainoastaan määrittelemättömästi viehättävän idyllisellä tavalla vaan myös konkreettisesti. Esimerkiksi pariisilaisten hälytysajoneuvojen ääni kuulosti vinyyliltä soitetulta verrattuna Lontoossa risteileviin laserpyssyefekteihin. Kun myöhemmin huomioni kiinnittyi vielä Amsterdamin outoihin sirkussireeneihin, huomasin etten ollut aavistanutkaan, mikä sireenien kirjo maailmassa on. Enkä ole edes vielä kuullut kuin murto-osan! Pelottavin ääni oli Pariisin metrossa ovien sulkeutuessa käytetty kauhusignaali, joka sai minut monesti kuulostelemaan uhkaa. Ehkä olen vain tottunut Lontoon maanalaisen futuristisuuteen, mutta Pariisin metrossa istuessaan tunsi muutenkin matkustavansa menneisyyteen.

Vanhanaikaisten asioidensa lisäksi pariisilaiset vaikuttivat pitävän ohuista asioista. Esineet olivat keskimäärin siroja ja julkiset roskikset minimalistisia itsetietoisen tyylikkäästi. Kokonsa puolesta minimalistisia olivat tuopitkin, joissa paikalliset panimotuotteet tarjottiin. Emme oikein onnistuneet syömään tai juomaan huonosti, koska Pariisissa tunnutaan noudatettavan yleisesti hyviä tapoja. Kaikki tarjoillaan mieluusti pöytään, ja kun Amerikassa saisi tilaamalla "kahvin" litran kokoisen kingsize-ämpärin, Ranskassa saa pikkusormenmentävän espressokupin. Tämähän ei ole mikään iso uutinen muille kuin Fox Newsille, mutta on vain aina ylpeyttä herättävää kohdata stereotypiat omin silmin. Myös muun muassa kaupungilla heiluvien tuoreiden patonkien määrä yllätti kliseisyydellään, mikä oli Englannin dismaaliseen leipätilanteeseen verrattuna hyvin virkistävää. Englantilaiset paahtavat leipänsä, koska paahtamatta se ei ole hyvää; ranskalaiset eivät tunnu tekevän näin, vaan valmistavat sen sijaan kerralla maistuvaa. Teekin oli kahviloissa kahvia kalliimpaa, toisin kuin olemme yleensä tottuneet, koska se oli hyvää. Tällainen kunnioittava suhtautuminen laatuun on mitä ilmeisimmin yhteydessä ranskalaisten vanhanaikaisuuteen. If it ain't broken, why fix it? kuten he, ranskalaiset, sanovat. Onhan ranskalaisilla tuota kulttuurisen hyvin tekemisen traditiota vyön alla niin paljon, että konservatiivisuus lienee oikeutetumpaa kuin moniaalla muualla. (Vaikka ei sillä että Nokia ja muut pyörää alati uusissa designeissa kauppaavat isinmaamme nykyiset johdattajat olisivat "uudistusmielessään" yhtään parempia.) Väärissä käsissä tämä on kuitenkin vaarallinen ase: miksi englantilaisten pitäisi yrittää leipoa hyvää leipää, kun heillä kerran on jo paahtimet?

Amsterdamista on tällä kertaa vähemmän mainittavaa. Varmaan myös siksi, että se oli paluu nykyaikaiseen maailmaan, mutta etenkin koska matkaväsymyksessämme mäjähdimme tekemään laiskempia asioita kuin kiertelemään nähtävyyksiä. Toisaalta jo se riittää mainioksi nähtävyydeksi, että Amsterdam on polkupyöriensä ja tiiviytensä vuoksi kuin miellyttävä visio tulevaisuuden kaupungeista. Muutoin marleyrastainen huumeturismi-imago hallitsee käsityksiäni Amsterdamista. Ei vain ehkä välttämättä tarvitsisi, sillä suihimme päätyneistä valmiista muffinsseista ja sätkistä oli mitä ilmeisimmin kaikessa hiljaisuudessa eliminoitu huumaava ainesosa. Sätkänpyörittelynikin näyttää tunnetusti downinsyndroomaisen askartelulta, joten Amsterdamin parhaaksi anniksi jäivät vedet ja polkupyörät. Pidin myös ajatuksesta, että sana Nakke voisi olla hollantia.

Reissukuvia

2009-01-14T23:05:00.024+02:00

Väsynyt norsu Pariisista.

Huoneemme rakas tassullinen patteri.

Ranskassa näin talven ensimmäiset lumet ja palelin koko matkan.

Lisko.

Sacré-Cœurin basilikaa.

Louvressa ei ollut niin helppoa.

Sivukaduilla aistii kaupungin autenttisen tunnelman.

Lisää tunnelmaa.

Katakombeissa lepäävät miljoonat pariisilaiset luina.

Kivoimpia keisarillisia puistoja, joissa on tullut käytyä.

Harmooninen hostellilaivamme Amsterdamissa.

Tykkään tuon rakennusmiehen asenteesta.

Ressun päässä on koukku, josta sen voi nostaa taivaaseen.

Amsterdamilaisia lounastamassa.

Otin kuvan horisontista lähestyvästä mummosta.

Yötunnelmia autolautalta.

Uuden vuoden vietto

2009-01-02T01:25:00.001+02:00

Aion ottaa aikaa maailman loppuun saakka - otan nyt tällaisen asenteen. Vatsassani on sitä paitsi koteloituneina prinssejä.

Tiukka dieettini

2008-12-30T22:18:00.004+02:00

Päiväretkellä Brightonissa. Meni hyvin: söimme coka-perunaleipää, fetajuustoa, rucolapestoa, kreikkalaista salaattia kalamatamurskan ja tsatsikin kanssa; jäähdytettyjä tamari-sobanuudeleita sekä tuoretta vihannesspagettia, pavunversoja ja mizunanlehtiä valkoisella misolla ja riisiviinillä maustetun umeboshiluumukastikkeen ympäröimänä, paahdetun savutofun ja mausteisen satayn kanssa tarjoiltuna sekä valeltuna punaisella inkiväärillä ja granaattiomenan siemenillä höystetyllä lämpimällä seesamöljyllä; pehmeää chip shop -taikinaan leivottua ja kirnupiimässä marinoitua halloumia vodkalla terästettyjen, hillottujen luumutomaattien sekä vaalean tuoreherne-minttuhakkeluksen, viiriäisenmunien ja merisalaatin kanssa jemeniläisellä sitruunarelissillä höystettynä; chaatin tapaan maustettua poorileipää allaan mustaa suolaa, perunamuusia ja kikherneitä, ryyditettynä mintulla, korianterilla ja kookos-limekastikkeella; tornin chilichermoulassa pyöriteltyjä maissikakkuja lime-oregano-mojokastikkeessa; korianterilla ja chilillä maustettua guacamolea ja karibialaista tamarillosalsakastiketta; valkosipulifocacciaa, Riedenburgerin luomuvehnäolutta ja jälkiruoaksi suolakinuskitäytteisiä suklaatryffeleitä. Terre à Terre.

Jouluinen Brighton:

Valo siivilöityy oksien välitse kuin vesi makaroneista

2008-12-29T01:19:00.014+02:00

Tulimme illansuussa Epping Forestista ja teimme makaronilaatikkoa. Metsässä kävi niin, että jonkin aikaa käveltyämme metsä vain katosi eikä sille löytynyt jatkoa. Siellä olisi ollut kaikkea mitä metsältä vaatia: puita, golfia, ratsastusta, polkuja pöyrätuoleille ja pubeja. Kartta olisi tullut tarpeeseen, sillä Englannissa retkeillessään on helppo eksyä metsästä.

Geunine Shao Xing Rice Wine Yöök

2008-12-28T01:50:00.002+02:00

Sillä välin maantierosvo Ware-Roope katsoi lähestyvää junaa kuin elokuvaa.

Syntetisoituja jouluvirsiä ostoskeskukseeni, kiitos

2008-12-27T05:44:00.002+02:00

Aamuyöstä ilma raikastuu. Minua viedään kävelyretkille verhojen taakse, kuulen norsujen puheen.

Vaaleanpunaista joulua

2008-12-24T15:42:00.001+02:00

Kehittyneesti sinun

2008-12-23T15:47:00.001+02:00

Sillä kyky pyöritellä peukaloita erottaa meidät melkein kaikista eläimistä paitsi esim. koalista ja opossumeista.

Tomu

2008-12-23T00:21:00.000+02:00

Tienhajuiset jalat? Aivan kuin siihen tyhjenisi jotain.

Mummosilmälasit

2008-12-22T13:42:00.004+02:00

James mietti sängyssä, että mummosilmälasien käyttö on julistus kauneusihanteita vastaan mutta toisaalta trendi.

Tällaisina iltoina olen Tšekkoslovakiassa...

2008-12-18T15:45:00.004+02:00

On syntynyt moderni tapa puhua asiateksteistä. Jos joku väittää oppineensa yliopistossa jotakin, hän mainitsee oppineensa suoltamaan sivukaupalla bullshittiä. Opiskelijoiden juttuja kuuntelemalla vaikuttaa joskus siltä, ettei yliopistossa muuta opitakaan kuin automaattikirjoittamaan mistä tahansa pari sivua asiallisen oloista bullshittiä. Sitä parempi mitä paneutuneemmin esseiden kirjoittamiseen on suhtauduttu paskan suoltamisena ja mitä useammin kurssit on läpäisty paskalla. Tuntuu, että esseiden kirjoittaminen rinnastetaan useammin paskaan kuin kakka tai The Dark Knight. Erityisen ansiokkaan roskan merkkinä pidetään tietoista sivistyssanojen käyttöä, sillä mikä nyt voisi olla ontomman tekstin merkki. Muistan lukeneeni Aviisista tutkivan journalismin helmen, jossa yritettiin lukematta läpäistä eri aineiden tenttejä suoltamalla huonoja esseevastauksia. On kunnia-asia läpäistä tenttejä sillä tavalla, sillä kaikki mitä yliopistossa kirjoitetaan on joka tapauksessa roskaa. Sitä tehokkaampi suoritus mitä nopeammin suoritettu. Etiketin mukaan opiskelukirjoituksistaan puhuminen ilman tämänsävyisiä kielikuvia on mahdotonta kuin tulla tenttiin ilman vesipulloa. - -

Hui. Dvd-dekrypterini soittaa aina iloisen karibialaistyylisen fanfaarin saatuaan suoritetuksi toiminnon. Säikähdän joka kerta.

Virkistävä poikkeus sääntöön ovat totta kai tekniikan opiskelijat, jotka eivät väitä oppineensa kirjoittamaan paskaakaan, vaan pelkästään haaveilevat siitä... Joka tapauksessa luulen, että opiskelijat ovat luokitteluineen väärillä jäljillä, tai oikeastaan tietämättään oikeassa. Opiskelijat nimittäin pyrkivät säilyttämään illuusion itsekunnioituksestaan teeskentelemällä kirjoittavansa roskaa tietoisina tilanteensa tyhmyydestä, kun he oikeasti kirjoittavat roskaa pikemminkin epätietoisina tilanteensa tyhmyydestä. Ei huomata mahdollisuuksia kirjoittaa itseä kiinnostavaa tekstiä, kun mahdollisuudet on akateeminen ruoansulatusjärjestelmä parhaansa mukaan kätkenyt traditionaaliseen suolistoonsa. Tavoitteisiin pyrkimisen ei pitäisi olla opiskelussa itseisarvo. Tavoitteiden tuolle puolen koheltamisen pitäisi olla. Orjat, Zorron yöstä nouskaa. Pyörittelen joskus nosferatumaisissa sormissani skenaariota, että kirjoittaisin gradun jollakin tavalla väärin. Väärin tekeminen on kuitenkin oikeissa käsissä oikeampaa.

Oli otollinen hetki ulvahdukselle, koska olen järjestänyt itselleni joulun alle kohtalaisen bullshitruljanssin. Päivänvaloa ei nähdä ennen kuin on taas sivuja kasassa. Näsäviisastelin äsken työn alla olevan esseekysymyksen tuusannuuskaksi saadakseni kirjoittamiseen liekkiä ja vähän myös välttyäkseni lukemasta kirjaa, jota kysymys koskee. Kumousaatteet toistaiseksi hiiteen... Mutta bullshitruljans, hmh, siinäpä amerikanruotsalainen talonpoikaiskäsite, jota en haluaisi nähdä käytännössä.

Melkein palindromi

2008-12-14T15:01:00.006+02:00

Sen ymmärtää, että se on joillekin miehille vaikeaa. Mutta että monien naistenkin on vaikea niellä sitä, että naiset ovat viisaita. Sari Sarkomaa jättää ministerin pallinsa lastensa vuoksi: voi ei, mitä se nyt, hitsit. Se aamun sanomalehti, jonka selaamisesta kuuluu lepattavien purjeiden ääntä, tiesi naisasianaisten huoanneen "ei taas". Vaihtaa nyt urakehitys tuollaisiin arvoihin. Jyrki Katainen ei sentään jätä työtään, sillä hän yrittää päästä joka viikko hakemaan tyttärensä hoidosta. Mutta hän onkin mies: sukupuolensa vuoksi miesten on yleensä hylättävä elämässään inhimilliset arvot. Ihmisten tulisi ymmärtää tämä, sillä minkä mies sille voi - keskimäärin noin puolen ihmiskunnasta on hylättävä ihmiselämälle tärkeät asiat ajaakseen oikeistolaisia arvoja tai formuloita. Naisasianaiset, jotka ovat sanana melkein palindromi, tietenkin huokailevat että naistenkin pitäisi päästä hylkäämään perhearvoja ja ajamaan formuloita, mutta vain ensin mainittu on tähän mennessä kunnolla onnistunut ja silloinkin monet jo syntyneistä lapsista ovat pitäneet ratkaisua hätiköitynä. Itse vain toivon, että yhä useampi alkaisi jo elämänsä teoissakin toteuttaa sitä näkemystä, ettei lapsia kasvateta hoidosta hakemisilla. Kyllä varmaan kokouksissakin tuntee elävänsä hyvän vanhemman elämän. Ja kernaasti sen unohtaisi, että meillä on jo liikaa lapsia - niin, meillä, intialaisetkin ovat meitä, vaikka sekin on varmasti kiva unohtaa. Ja mieluummin sitä näkisi muutaman pulunmunan rasahtavan kokoushuoneen ikkunasta levittäytyvässä puistossa kuin hätkähtäen tajuaisi jälleen yhden limaisen ihmispään työntyvän Kuopioon. Vaan ihmisillä tuntuu kuitenkin aina olleen vaikeuksia hallita seksivalintojensa lopputulemia. Lapsiahan vain tapahtuu. Niitä on myös kiva saada vähän. Jo sen takia sitten toivoisi, että viisaiden naisten kasvatusnäkemyksille ei huokailtaisi pettyneinä. Eikä ole sanottua, etteikö miehilläkin olisi toivon kipinää. Jokin salattu viisaus niihin formuloihinkin varmaan kätkeytyy.

Ikuisuudet eivät meitä kiinnosta, meillä on kolmen minuutin nuudeleita

2008-12-02T00:05:00.011+02:00

Bialoipokun nimen ottaneena en voi muuta kuin minäkin esittää surunvalitteluni Pohjolan Pekan poistumisen johdosta. Sekoilu on seestynyt. Joskus kun olin yläasteella isäni tullivirkailijakaveri lainasi kaksi vinyyliä, joista toinen oli Deep Purplen kokoelma ja toinen Harakka Bialoipokku. Jälkimmäinen paljastui suunnilleen parhaaksi levyksi mitä olin kuullut. Pohjolan sävelkielessä on jotakin läheiseltä tuntuvaa, kai se on jotenkin niissä naiiviuden rajoilla keikkuvissa tunnelmissa ja pianosointujen seikkailuissa. Siinä musiikissa kuuluu lällättelyn ilo, vaikka se on niin mutkikasta. Elävään arkistoon on tullut uusia haastattelupätkiä tästä surusilmäisestä miehestä nelikymppisenä.

Kuljen missä suljen

2008-11-25T03:12:00.011+02:00

Syntiset ei rauhaa saa

2008-11-24T05:05:00.007+02:00

Apulanta - Kuutio

2008-11-11T19:00:00.004+02:00

Onneksi oli Stockhausen-festivaali. Vaihto-opiskelijapiireissä kuhistiin siitä hyvin vähän, varmaan vain olivat jääneet Cockhausen-julisteet levittämättä. Mentiin katsomaan elektronisia lämmittelyjä ja viikon finaalina Licht-sarjan Samstag-oopperan kolmatta näytöstä Luzifers Tanzia - Lichtistä on tämän jälkeen kuulematta siis vielä 29 tuntia, pitää hankkia joskus boksi. Kolmas näytös oli viihdyttävä ja käsitettävä: naaman osat tanssivat keskenään. Puolisatainen puhallinsoitinorkesteri oli jaettu Luziferin kasvoiksi ja kasvojen osat, siis soittajaparat, aina nytkähtelivät osuutensa tullessa. Teema krautrockia, rummutusta mukavasti, piccolotrumpettisooloon kuului jumppaliikkeitä ja olihan siinä sitä hienostunutta atonaalista forte fortissimoa, jonka vuoksi moni musiikista nauttii. Huumorin puolelle meni ainoastaan bassolaulajan osuus, kuten klassinen laulu tapaa mennä - se teennäinen mahtipontisuus ja vilpittömän vammainen ilmeikkyys vain on niin kaameaa, ettei sitä voi annettuna ottaa. No, gongin käsittelyä jousella ja viinilasilla sen sijaan on aina hauska seurata vakavahenkisenä, mitä tarjoili eteisessä Stockhausenia esittänyt turntable-ryhmä. Jos pitäisi vain yhdellä akustisella soittimella pärjätä bändissä, itsekin valitsisin gongin. Arvoituksellisimmaksi jäi esityksen päättänyt piirileikki, jossa soittajat meditoivat lattialle asetetun narisevan kojeen ympärillä. Koje kierteli eri taajuuksilla yhtä nuottia. Mitä se oli, kosmista harmoniaa? "Kuvittele, että löydät omenan kaukaiselta tähdeltä: se mikä on täällä niin itsestään selvää, on siellä taikuutta." - Stockis.

Albuumit avautuvat

2008-11-11T02:48:00.010+02:00

Tajusin vasta, että kamera on keksitty. Sitten lainasin kameran ja iskin "hampaani" naapuruston katukuvaan. Ehdin kuvata vasta kahteen otteeseen, kunnes alkoi sataa ja olla pimeää niin usein, että uusi kuvausharrastus tyssäsi ja tuli Suomi mieleen. Ajattelin silti laittaa tähän pari kuvaa. En ole koskaan omistanut kameraa saati aiemmin kuvannut. Aika kaukana on minusta se persoona, joka ottaa 300 heilahtanutta kännykkäpotrettia baari-illassa. Mutta onhan se kiva jättää itselle vähän jähmeää kuvallista todistusaineistoa, ja myös jakaa se kymmenen lukijan kanssa internetissä. Aion ottaa näitä lisää, kun Finland weather taas hellittää.

Led Zeppelinin levynkansi.

Vyöhykkeen raja pahvikauppoineen osui nääntyneen stalkerin silmään.

Hieno auto, Afro World Superstore (Hair & Wigs), mitä muuta voi toivoa kuvalta? Valoa?

Niukalti valoa tunnelin päässä.

Sitä olisi vapaus.

Haluammeko tietää, mitä joulupukki tekisi?

Biisoni on jyhkeä, majesteettinen eläin.

Puu ja talo. Hintatarjouksia otetaan.

Näistä voi olla kiipeämättäkin.

Mannerlaatat liikkuvat harhauttaakseen

2008-11-05T21:09:00.010+02:00

Päätin noin vuosi sitten lakata kirjoittamasta runoja. Ajattelin vain, että veljet, minusta ei ole tämmöiseen. Siksi en ole kirjoittanutkaan. Kuulun edelleen nykyrunouden yleisömassoihin, mutta runojen kirjoittaminen vaatii liikaa aivosoluilta, kuten myös lihaksikasta takamusta, jos aivoihin on jo kauhalla kaadettu. Juuri älylliseen norsunluutorniin minä olen valmis lukitsemaan runouden. Pysykää siellä, runoilijat, kunhan vain pääsemme joskus vierailulle. Lukija menköön runoilijan luokse, ei toisinpäin. Tornin avain on yksin lukijalla. Jos avain hukkuu, runoilija voi sitten pudottaa tornista jotain papereita.

Saman päätöksen takia sanoitukseni ovat viime aikoina olleet laulettavaksi kelpaamatonta nykyrunoutta. Päätin näet samalla keskittyä kirjoittamaan vain laululyriikkaa. Sitä kirjoitetaan norsunluutornien sijaan kukkuloihin kaivetuissa viihtyisissä hobitinkoloissa, ja tavoiteltavan yleisön määrässäkin on sama ero kuin T.S. Eliotilla ja J.R.R. Tolkienilla. Näin olen päätynyt huijaamaan itseäni ja kirjoittamaan jonkinlaista subrunoutta sanoitusten kaavussa. Nimittäin, kuten yrjänöistä ja monista muista voi kuulla, mitenkään taas A.W. Yrjänää pilkkaamatta - vaikka edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt -, sanoittaja saa luulla kirjoittavansa runollisesti vaikkei kirjoittaisikaan, ja onnistuessaan hänet myös siitä palkitaan. Voin siis rauhassa jatkaa viittaamista postmoderniin perseeseeni, kuten Lahtinen juuri ansioituneesti kuvaili nykyrunoutta, mutta ilman runoväen älyllisyydellään luomia paineita.

Vielä vähän musiikista, osa 4

2008-11-04T00:53:00.003+02:00

Kirjoitan vielä vähän meidän yhtyeestä. Nyt saisi näet tulla pyyhkimään. Studiosta on poistuttu masternauhat kainalossa, valmiina jätettäviksi taksin takapenkille. Mielentiloja bändin sisällä on erilaisia. Itsehän pakenin maasta jo pohjien äänittämisen jälkeen, mikä oli sinänsä vähän haastava tapa jatkaa demon tekemistä, ainakin tästä päiviksestä olisi tullut moniosaisempi Suomessa. Mutta oli siinä puolensakin, sillä demotuksen edetessä aloimme kokea musiikillisia erimielisyyksiä. Voiko jättää epävireisiä soittimia äänitteelle, miksi päädyimme äänittämään suunnilleen bassorummun Abbey Roadilla ja taustalaulut Chicagossa, entä suhteemme kritiikkiin elämässä, tällaisia asioita päästiin pohtimaan nyrkit välillä melkein muuallakin kuin leukojen alla. Oma roolini bändissä on inhota kaikkia biisejä ja meitä kaikkia. ("Analytical Spice".) Toisaalta onnistuimme monessakin tahdissa mukavasti. Kaksi ja puoli neljästä nauhoitetusta kappaleesta tuli valmiiksi, puolikas editoitiin instrumentaaliksi. Ihmissyönnistä kertova popherkkä kantriballadimme jäi pois - luultavasti tavoittelemme massoja jatkossa jollakin vähemmän massoja etovalla kuin kantrilla. Jäljellä olevissa on hienoja kohtia, mutta suoraan sanoen materiaali kuulostaa vielä sellaiselta, etten itse kuuntelisi. Lopulta tämä kaikki äänitteiden tekemiseen liittyvä "äänittäminen" ja "studiohomma" peittosi meidät. Vähän harmi, mutta emme ainakaan ottaneet opiksemme, vaan huvittaa jo ratsastaa kohti uusia seikkailuja. Toisen demon pyrimme tekemään yhdessä huoneistossa, niin saadaan nauhalle enemmän sitä yhteen hitsautunutta meininkikonetta, josta emme ole vielä kuuluisia. Siis musiikki on meidän intohimo. Voin kertoa, että vaihdossa ilman soittimia on nähdä unta alasti olemisesta.

Tunnenko sen polvissain

2008-10-29T17:07:00.008+02:00

Joo, se on vähän kinkkistä, että miten saisi muumion tanssimaan lambadaa. Mutta tämä onkin kertomus siitä, miten näin Timo Soinin voitontanssin videolta. Äkisti vain mykiöni alkoi pahaa aavistamatta taittaa säteitä, iiris supisteli eivätkä tappisoluni voineet muuta kuin reagoida väreihin, ja siinä se kohta oli, tanssiva Timo Soini aivoissani. Minusta Timo Soinilla perussuomalaisineen on hyviä puolia siinä missä meillä kaikilla. Kuten parhaimmat perussuomalaiset, minäkin olen joskus ihmisläheinen itseäni kohtaan. Eläköön äänestäjät ja heidän mielikuvituksensa! En olisi itse keksinyt äänestää kuten he. Minullehan vaalit olivat pettymys lähinnä sen vuoksi, että sukulaistätini sai vain 15 ääntä.

Jos systeemi anarkisoitaisiin niin, että pyrittäisiin suoraan kansainvaltaan pienissä porukoissa, niin että juuri sinä - näetkö osoittavan sormen - pääsisit suoraan päättämään asioista, niin ettet voisikaan enää tehdä päätöksiäsi mainosten ja vaalimasiinojen avulla, niin että juuri sinun pitäisikin yhtäkkiä olla valmis kypsiin päätöksiin, kuten minunkin, niin sanonpa vain, tai luulen jotenkin näin, että siinä meillä olisi perussuomalainen anarkia. Siinä vaiheessa menisin ehkä hakemaan kahvia, tai jotain. Itse asiassa menenkin tästä hakemaan kahvia.

We did it again.
We did it again.
We did it again.
We did it again.
We did it again.
We did it again.
We did it again.
We did it again.
- Soft Machine, We Did It Again

Muotoonsa rauhoittuneen muumion muistelmia

2008-10-16T23:36:00.004+03:00

Yksityiseen blogiin eli päiväkirjaan kirjoittaminen on minulle aina merkki ryhdin hakemisesta. En kirjoittanut melkein vuoteen päiväkirjaa ennen tämän matkan aloittamista. Nyt olen ajautunut pikkutarkkaan kuvaukseen. Näin eilen:

[Miltä tuntuu lukea toisen päiväkirjaa?]

Sain nukahdettua vasta kahden jälkeen. Jälleen, vaikka koko illan väsytti luennosta asti. Sain ainakin luettua White Noisen loppuun (postmodernilla tavalla varmaan hyvä lopetus, perinteisessä mielessä iso pettymys) ja keksittyä ensimmäistä kertaa, ohho, tehdä soittolistan kaikista koneella olevista kappaleista (7199 kpl). Kaikista ei heti tiedä, mikä on kyseessä. Aamu alkoi puoli kahdeksalta harjoituspalohälytykseen. Unenpöpperössä yritin irrottaa läppäristä akkua, jos se olisi ollut hälytyksen syy. Hyödynnän taas varhaisen aamun. Netti ei vieläkään toimi, ja kone kaatui äsken tämän kirjoittamiseen. On se nyt saatana. Teknologian tekijöillä on väärät prioriteetit, kun eivät tee toimivia kojeita. Flunssa on nuhavaiheessa ja yököttää tukkoisuus. Onneksi ei ole luentoja tänään, voin pitää piirrettypäivän. Voisin toki pitää sen muutenkin, joten se ei nyt niin ilahduta.

Lähdin tietokonemaailmaan lukemaan lehteä ja blogeja. S. oli sittenkin vastannut, että yrittää ehtiä seuraavien viikkojen aikana. Vessapaperini on niin köykäistä, että siihen niistäminen vaatii taiteilua. Kävellessä selkä tuntuu liian herkältä vaatteiden kosketukseen, lihaksetko vai iho. Kävin kirjastossa lainaamassa loput Gormenghastit ja harhailin minuuttikaupalla yrittäen etsiä jotakin satunnaista luettavaa. Mitä tekisin ilman kirjaa, kun netti ei toimi, kirjoittaisinko lopulta? Etsiminen on aina yhtä hankalaa, kun ei muista mitään tiettyä. En ollut tarkistanut, mikä Rhysin kirja on luettava ensi viikon luennolle. Päädyin Tarkovskin päiväkirjoihin. Puoli kahdeltatoista alkoi väsyttää niin, että oli paras käydä nukkumaan.

Heräsin kolmelta nähtyäni sirpalemaista unta Tarkovskin elokuvien kommentoinnista. Tauti selvästi vaikutti unen sisältöön. Olisiko kuumetta? Viimeksi mittasin kai yläasteella ja luovuin toivosta. Nyt on pirteämpi olo. Kolmannella yrityksellä suihku löysi taivaallisen lämpötilan. Jos huomenna ei olisi kiireitä yhdeksästä viiteen, sairastaminen tuntuisi hauskalta. Kamalinta on olla julkisissa tiloissa, kun pitää niistää jatkuvasti. Menin paistamaan pitsan, joka oli tällä kertaa vähemmän erinomainen. Olisi pitänyt vain pysytellä samassa merkissä kuten pakasteruokien kanssa aina. Katsoin sitten kaksi Gormenghastia putkeen. Viimeisessä osassa päästiin tunnelmaan, vaikka rupesi jo kyllästyttämään istunto. Miksi pitää sovittaa kirjoja elokuviksi ihan väärin? Elokuvia ei sentään soviteta kirjoiksi, toisin kuin päinvastoin, koska elokuva on vaatimattomampi kerrontamuoto. Sitten tietokoneluokkaan vastaamaan A:n sähköpostiin. Illalla isä viestitti, että heiltä olisi tullut kirje, mutta ei ollut postilaatikossa. Sen sijaan kortti T:n kylästä oli tullut. ("T. - ei pöllömpi paikka" ja kuva täytetyn näköisistä pöllöistä.)

Loppuilta Tarkovskin päiväkirjojen merkeissä. Kaikkia näkemiään elokuvia hän luonnehtii kauheiksi tai noloiksi, erinomaisen taiteilijan merkki! Ei ole vielä selvinnyt, mitä hän tekee niinä kuukausina ja vuosina, kun tuotanto seisoo. Neuvostokurjuudessa oli ehkä se kaunista, että ihmiset saattoivat tuntea vian olevan systeemissä eikä heissä itsessään. Aina välillä T. mainitsee, ettei ole kirjoittanut päiväkirjaan vähään aikaan.

Painukoot naimisiinsa

2008-10-12T23:24:00.004+03:00

Kuin piikki suoneen siirtolaiselämä on solahtanut uomiinsa. Äsken meni viikko ilman, että poistuin kampukselta. Tässä on lähellä kaikki perustarpeet tyydyttävä, banaanikauppoja, yliopisto, kirjasto, välillä verkkoonkin yhdistävä verkkoyhteys ja lämmin asunto. En tiedä mitä tapahtui englantilaiselle vetoisuudelle, eräänä aamuna ei vain enää ollut kurkku kipeä. Sää on ollut paras piirre verrattuna Suomeen. Täällä on edelleen päivisin lämpötila, joka saisi suomalaismiehet suunnistamaan terasseille hikiset manboobsit auringossa kiillellen. Eikä ole juuri satanut, ainakin hyvin vähän verrattuna Suomen kesään. Voisin kuvitella muuttavani joskus vielä ulkomaille säiden perässä, jos elämäntilanne antaa myöten, sen verran olen pähkinöinä jo Englannin säästä.

Uomissa olemisella on sekin puolensa, että olen vajonnut rutiineihini. Ensimmäisten viikkojen pirteä temmellys on vaihtunut elokuvien ja kirjojen kuluttamiseksi ja ylipäänsä läppärin ääressä kyhjäämiseksi. Kotoa poistuminen on perimmäisesti luontoni vastaista, enkä ole pistänyt hanttiin. Mitä siitä tulisi, jos kaikki vaihtarit olisivat railakkaita. Jonkun pitää miellyttää nunnia. En mielelläni käy edes keittiössä, koska sitä käyttää seitsemän kämppistä minun lisäkseni. Olen sentään neutraalia kämppisaineista, en syö toisten Yorkshire puddingeja enkä luukuta öisin teknoa vaan Johnny Cashia. Kunhan hiukan asun. Yliopistollakin olen jättänyt luentojen jälkeiset tuopit muiden hoidettaviksi, ja totta puhuen luonteeni yhdistettynä suomalaiseen kohteliaisuuskäsitykseen luo luultavasti sairaalloisen vaikutelman. Onneksi en ole sentään albiino.

Vaikka virallisuus on vain tekosyy, elokuvien ja kirjojen kanssa viihtyminen on kuitenkin onneksi sitä, mitä minun pitäisi täällä virallisesti tehdä. Tehtäväni on analysoida niitä ja kirjoittaa tammikuuhun mennessä kahdeksan esseetä sekä esittää kaksi esitelmää. Se ei oikeasti muistuta yhtä paljon salaisen agentin tehtäviä kuin kuulostaa. Tänään paransin maailmaa lukemalla artikkelin Macbethin elokuvasovitusten poliittisista ulottuvuuksista*. Paikallisilla luennoilla jäljitellään sitä amerikkalaisten filmien luomaa kuvaa opiskelusta, jossa sekä opiskelijoilla ja opettajalla on hauskaa - paljon keskustelua, sivupolkuja ja sellaista. Kuinka ollakaan, se myös toimii joskus. Toisaalta se on hidasta ja junnaavaa verrattuna suomalaiseen asioiden lateluun, puhumattakaan siitä, että siinä täytyy itse pysytellä jonkinlaisessa keskusteluvalmiudessa. En tiedä, mitä paikallisista elokuvan opiskelijoista tulee isoina. Luultavasti paikallisia karipeterconradvonbagheja.

Nyt en keksi, miten jatkaa tätä.

*Lyhyesti sanoen Orson Wellesin versio asettaa vastakkain vain anarkismin ja kristillisen yksinvaltiuden ja Roman Polanski hylkää senkin säädyllisyyden esittämällä maailman läpeensä pakanallisena pahana. Akira Kurosawa sen sijaan osoittaa demokratian vainua laittamalla kansan tappamaan kuninkaansa ja feidaamalla ennen uuden kruunausta; puhumattakaan alkuperäisen näytelmän ympäristöpoliittisista piirteistä vyöryvine metsineen, jotka nekin Kurosawa on bongannut parhaiten esim. häivyttämällä metsässä ratsastavat aateliset oksien taakse. Omasta mielestäni Kurosawan versioinnissa on jäljellä Shakespearea yhtä paljon kuin sitä on jäljellä Shakespearen haudassa.

Kahdesta fraktiosta

2008-10-06T20:40:00.004+03:00

Joidenkin mukaan ihmiset jakautuvat siinäkin kahteen fraktioon, ovatko he olosuhteiden uhreja vai itse vastuussa elämänsä hassusta jamasta. Jos pidetään hetken kiinni tällaisesta jaosta, voin sanoa kuuluvani selkeästi ensimmäiseen slaissiin. Olen mitä suurimmassa määrin olosuhteiden uhri. Valitsinko millaiseen maailmaan synnyin, valitsinko perimääni, valitsinko ympäristötekijöitäni, valitsinko sitä, miten suunnaton joukko muuttujia reagoi tekemisiini? En. Pystyn valitsemaan vain sen, mitä teen. Sellaisia asioita, että menenkö sateella ulos sydvestissä vai ilman. Ne ovat yhdentekeviä valintoina, eikä ihme, sillä riippuuhan jo sydvestiin pukeutuminen erittäin monesta minusta riippumattomasta seikasta, esimerkiksi siitä, onko sadepäähineen keksijä päättänyt nimittää luomustaan sydvestiksi vai digbumberiksi (joka päätös on nähdäkseni ollut eräitä harvoista oikeasti satunnaisista päätöksistä). Onko tekoni varsinainen valinta ensinkään? Voinko valita, jos valinta riippuu olennaisesti toisista? Asia kilpistyy melko lailla siihen, minkä ajattelen minussa tekevän valintoja. Jonkin valinta-automaatin? Sielun? Jos jokin valitsija toimisi itsenäisesti, sen täytyisi olla irrallaan kaikesta, eikä se tosiaan voi olla irrallaan, jos se on osa minua. Jos se on sielu, sieluni on osa kaikkea sitä ympäröivää, ja se liikahtaa kun ympäristö liikuttaa sitä. Olisi siis hupsua ajatella, että voisin tehdä valintoja itsenäisesti. Jos olisin oman onneni seppä, maailma olisi pedannut onnellisen seppyyteni jo ennalta: tarvitsisi enää ikään kuin omilla teoilla yhdistää viivoilla pisteet ja muodostuisi onni. Niinpä olen erittäin suuressa määrin enemmän olosuhteiden uhri kuin itsenäinen valitsija. Koska ajattelen näin, seurauksena on vähintään lievä determinismi ja vähintään vasemmistolaisuus. Kiitos.

Äänestäminen luvanvaraiseksi

2008-10-03T21:59:00.003+03:00

Minullakin on vaalikuumetta. Täten ehdotan vaaleissa äänestämistä luvanvaraiseksi. Montako vahinkoa pitää vielä sattua ennen kuin vihdoin ryhdytään toimiin? Muistamme esimerkiksi viime kuntavaalit, joissa niissäkin yli viidesosalta lipsahti ääni oikeiston hyväksi, ilmeisesti osalta jopa harkitusti. Sitten tapahtuivat eduskuntavaalit. Ei tarvitse olla meteorologi osatakseen ennustaa, että vahinkoja tapahtuu vastakin, ellei oteta ns. Kataista sarvista.

En sentään kannata täyskieltoa, sillä kyllähän asialleen omistautunut kanalja aina kiertokeinot keksii. Sen sijaan äänioikeutta haluavien tulisi vähintään käydä lääkärin juttusilla selventämässä motiivejaan ja läpäistä asiaankuuluvat testit. Tiedän monia äänioikeuttaan käyttäviä, jotka eivät ole edes tutustuneet kunnolla valtiopäiväasiakirjoihin. Ei se auta, että harrastaa äänestämistään "valvotuissa olosuhteissa", vahinko tapahtuu yllättävän helposti. Aina löytyy esimerkiksi niitä, joiden mielestä Aku Ankan tai Timo Soinin äänestäminen on vitsikästä.

Perään suoraselkäistä asennetta erityisesti alaikäisten lasten vanhemmilta. Onhan se helppo sulkea silmänsä siltä, millaisia poliittisia suunnitelmia sulkeutunut teini-ikäinen mielessään hautoo. Lepsuudella ja holtittomalla äänestyskäyttäytymisellään moni vanhempi kasvattaa kuitenkin vääränlaisia äänestäjiä, joita yhteiskunta saa sitten kantaa lastinaan vuosikymmenestä toiseen. Minulla on kavereita, jotka ovat äänestäneet keskustaa. Odottaisin vastuunottoa myös julkisuuden mielipidevaikuttajilta - mitä BB-Marianne ja uuniperuna-Matti edellä, sitä pienet perässä.

Jos äänestämisen vastuu ei kaikille sovi, miksi sitä tulisi kaikkien kantaa? Annetaan aikuisille oikeus huolettomaan aikuisuuteen! Äänioikeus turvallisiin käsiin!

Psykedeliaaahg!

2008-09-19T23:30:00.006+03:00

Ajattelin lopettaa alkuunsa turistishitin syytämisen, mutta wovon man nicht schweigen kann, darüber muss man sprechen - tässä on nyt totuttu puhumaan kieliä, splendid, lobster jne. Kävin eilen ja tänään Tate Modernissa ja Tate Britainissa kävelemässä. Jos Kiasma ei kesällä ollut ihan Muumimaailma, niin Tate Modern jo oli. Vieläkin on hiukan psykedeelinen olo. Ajatella, että on tuollaisia rakennuksia täynnä miraakkeleita ja niihin voi vain mennä.

Wieniläinen aktionismi tuntui munaskuissa. Wieniläiset, nuo kulturellit höpönassut.

Juutalaisten myyttien kautta tämä työ avautuu kuvaukseksi Jumalan ja ihmisen yhteydestä luomisessa. (Barnett Newman)

Francis Baconia pidetään täällä valokeilassa.

Tammikuussa 1970 Vito Acconci siirteli huonekalujaan newyorkilaisen gallerian ja asuntonsa välillä hämärtäen taiteilijan yksityisen ja julkisen elämän eroa. Kuten käsitetaide yleensä, tämäkin teos toimii ihan hyvin luettuna.

Jotkut mestariteokset vaativat makustelua avautuakseen. (Vanessa Bell)

Kantaaottavaa taidetta 1800-luvulta. Rahan jumala valtaistuimellaan nakut palvojat jaloissaan. (George Frederic Watts)

Sarah Lucas ja posliini.

Meshes of the Afternoon, 40-lukulaista lynchiä.

Suosikkini. Koen vahvaa samastumista. (Asger Jorn)

Näyttää kokoelmalta näytteitä

2008-09-17T22:36:00.001+03:00

Yhtenä aamuna alkoi sataa ja linnut menivät selälleen. Miten ne siitä maagisesti parantuisivat? Suljen ympäristön ulos, kun punnerran tai ajan säärikarvoja. Teen ympäristön sen muotoiseksi. Muodottomallakin on muoto, sanopa toisin. Joskus haluan avata kaiken ja asettaa sen levälleen, ikään kuin eilen kirkkopuistossa, kun vanhus kurotteli keppiään liian kaukaa. Tahdon osoitella sitä kuin kaavaa ja kertoa mistä se on tehty. Ohi juostessani väistelen rykelmiä ja oksat raapivat päänahkaani, pelkään aina että eksyn ja jätän saapumatta kotiin ja sitten rintaa alkaa kiristää niin että on jotenkin pakko vielä kiivetä puuhun. Siellä suunnittelen majan, jonka sisällä sykkii sydän. Jospa ilmassa vielä pysyvät kertoisivat kuulumisensa aamun valjetessa, loihtisivat eläkeläisen kodin, mutta pamppailu säikäyttää ne etäämmälle, pilviin katoavat pyörivät pisteet.

Loistavaa! Keksintönne menestys on taattu

2008-09-17T19:48:00.001+03:00

Se on sisälleni kasvanut tila, tyhjä kohtu, joka laajentaa ja supistaa minua, vie huomion kuvan ulkopuolelle. Siksi siihen aina palaan. Tuohon suuntaan aina uudelleen, liikenneympyrästä suoraan, näen siinä jotakin muuta: ääriviivoja ja niiden suuntia. Aina vain etäännyn, en tiedä missä riippuisin, ehkä minut olisi laskettu suoraan hautaan, veistosmainen muotoni ei siedä ristin suoria kulmia, olen maagisesti parantunut itsestäni. Kun ajattelen kangasta, se täyttyy väreistä, eikä sitä revitä vaan puretaan kuten legotalo. Kun rakennan pienoismallia ohjeista, ne kertovat kuulumisensa hyvässä järjestyksessä ja vastaan mahdollisimman selkeästi megafoniin artikuloiden, mutta kiinaksi miljardien sivullisten lailla, tila kasvaa äänen ympärillä, ääni sotkeutuu pyörteisiin, sisälläni kumisee, ja taas kerään itseni ääriviivaani, ainoastaan koska en voi kuin seurata sitä.

Asettumisreportaasi täydentyy

2008-09-14T21:29:00.008+03:00

Tutustuin äsken kasaan kämppiksiä. Ah, kuinka tykkään kasatutustumisista. On tullut paljon tutustumisia viime päivinä, rajani menee jossakin tusinan paikkeilla ja sitten paristo tyhjenee. Jutusteleminen vaihto-opiskelijoiden kanssa on helppoa, kun kaikki käyttävät vaillinaista kieltä ja juttua jatketaan runsaalla sympatialla. Mutta että jaksaisiko mennä "irrottelemaan" opiskelijadiskoihin, laittaa yhdessä ruokaa, aaaaaaäää...

Kartan yliopistolta saatuani olen uskaltautunut tekemään jalan joitakin turistijuttuja. Risteyksissä lukee huomaavaisesti, mihin suuntaan tulee katsoa yli ajavien autojen varalta, mikä onkin vähintä mitä voi tehdä väärinpäin toimivan liikenteen maassa. British Museumissa kävin tapaamassa yhtä Kleopatroista ja muita jäännöksiä. Seuraavaksi pitää jo löytää jotakin kiasmamaisempaa. Muunkinlaisista viihdykkeistä voisi ottaa selvää, vaatii vain vähän selvänottoa tämä elämysmatkailu. Kävin esim. Camden Townissa ostamassa saippuaa ja ajattelemassa, että Amy Winehouse on hiljattain bailannut täällä. Että nämä ovat niitä seutuja, joilla maailmankuuluja, legendaarisia asioita tapahtuu, vaikka jalkakäytävä on samanlaista.

Opiskelusta en oikein vielä tiedä. Avajaispäivän anti oli sekä diipadaapaa että epämääräistä hengausta, mikä oli toki hauskempaa kuin johonkin opiskelemiseen tutustuminen. Vaihto-opiskelijoissa korostuvat kansallisuusstereotypiat. Päädyimme lähipubiin seuraamaan hevosiin liittyvää urheilulajia, jonka nimestä meillä mannereurooppalaisilla ei ollut tietoa mutta joka herätti paikalliset vääntyilemään television ääreen. Luentosalissa suoritetun kyselyn perusteella yli puolet oli sentään saanut postissa tietopaketin siitä, miten aloittaa opintonsa. Hyvä alku. Vaihtoyliopistoni on melkoinen epäoxford, kaikkea lähestytään vain korkeiden lähtöpalkkojen ja käytännön osaamisen kautta, mutta ei sitä tiedä, millainen multibusinessosaaja minustakin täällä leivotaan. Ajattelin ottaa kirjallisuutta ja elokuvatutkimusta jos mahdollista.

Suurimman osan ajasta olen netitse kiinni Suomessa Lontoon pauhatessa ikkunan takana. Vaihdan kirjeitä, luen Helsingin Sanomia ja kuuntelen saman konsernin radiolähetyksiä. Jättäessäni jäähyväisiä Suomelle Tukevasti ilmassakin oli lähettänyt jäähyväislähetyksen, mutta ei ollutkaan syytä itkupaniikkiin, sillä jäähyväiset olivat vain väliaikaiset. Ennen kaikkea olen seurannut jännityksellä ja nenä kiinni ruudussa 22-Pistepirkko-kirjan tapahtumia. Sellainen tuntuu turvalliselta, samaa tekisin kaikissa maissa.

Minä en tykkää lukea matkapäiväkirjoja

2008-09-10T21:55:00.006+03:00

Dinosaurusretki onnistui ihan. Natural History Museumissa oli aika lailla muutakin nähtävää, ainakin pari tuntia siinä hurahti. Jotenkin täytettyjä eläimiä katsoessa saa vähän pysähtyneen kuvan luonnosta, mutta onneksi siellä oli esim. autenttisen kokoinen ja näköinen Tyrannosaurus rex -robotti. Sekä ötökkähuone, josta minä ja viisivuotiaat olimme kovin innoissamme. Kävin viereisessä Science Museumissakin katsomassa nopeasti kojeita ja laitteita. Tiedettä ja luontoa on vaikea säilöä lasien taakse. Taidemuseot ovat hauskempia.

Pikakiinalaisessa sain vihdoin opetella syömään tikuilla, kun ei ollut muita aterimia. Vieraassa kaupungissa, niin kuin Lontoo, on vaikea ruveta heti kokkaamaan itse. Löysin onneksi läheisestä ostoskeskuksesta ruokakauppoja, joiden määräalennusten paljous tosin sekoitti. Ei uskaltanut ostaa Coca-Colaakaan, kun se oli pullotettu virtahevon kokoiseksi. Miksei moinen julmuus ole vielä kotiutunut Suomeen? Oli vähän rupuinen ostoskeskukseksi vaikkapa Koskariin verrattuna. Jos hyvin muistan, koko tällä alueella on jossakin mielessä rupuinen maine. (Myöh. lisäys: aluehan tunnetaan yleisesti nimellä Shithole.)

Mutta tällä hetkellä kaikki vain viehättää. Talojen ulkoasu on saanut selviä vaikutteita ala-asteen englanninkirjojen kuvista. Vastaantulevien alkuperien moninaisuus pistää edes hiukan suhteeseen valkoiset kasvoni. Ihmisten kohteliaisuus hämmentää. Samoin autoa kevyemmin liikkuvien liikennekulttuuri - Hämeenkadullako vaarallista? Vähän täällä on ehkä lämpimämpi kuin Tampereella, sillä näkyy satunnaisia sortsi-ihmisiä.

Jotaki matkista

2008-09-09T23:43:00.000+03:00

Vankkureihin astuessani lonesome hobo -laulut saivat ensimmäistä kertaa merkityksen. Niin ne kuluneimmatkin toimivat, tositilanteissa. Yksin ja tuntemattomana matkustaessa voi heittää huolet pois. Koko reitti Tampereen rautatieasemalta Lontoon asuntolaan oli lähes aukottomasti opastettu. Kylttejä on helppo lukea toisin kuin kuulla virkailijoiden puhetta. Pakko minulla on olla taajuuskuoppa kuulossa, tai sitten vain alitajuisesti jätän puheen kuulemisen osaamatta.

Stanstedin lentokentällä oli alkuyöstä runsaasti nukkujia. Neljän maissa jo heräteltiin niitä, jotka olivat levittäneet makuupussinsa liian lähelle actionia. En saanut unenpäästä kiinni lyhyitä sekavuuskohtauksia lukuun ottamatta. Ainakin pitäisi oppia asento, jossa käsi ei puudu vasten lattialaatoitusta tai penkkiä. Olo oli kyllä miellyttävän irtonainen, jos samalla kolkko kuten Langolieereissa. Täytyy nukkua kiinni matkatavaroissa, että on rento olo. Valvomista maustoi sitten 22-Pistepirkko-kirja, jota luin läppäriltäni niin kauan kuin akkua riitti. Olin suunnitellut kirjoittavani vihkoon, mutta päätin lopettaa jo koneessa muutaman sivun jälkeen. Päässä soi muutenkin Kaupungit puristuvat puristimissa niin sitkeästi, että kaikki säkeet taipuivat väkisin sen muottiin. Sopivaa settiä silti: "katson ulos projektorista / olen näyttänyt elokuvalta".

Asuntolaan kirjautuminen sujui kuin dance. Huoneessa tuli heti hyvä olo. Ikkunasta näkyy liikenneympyrä, jossa kaksikerroksiset bussit kiertävät Yrjö III:n aikana pystytettyä obeliskia. Matkajännityksen jälkireaktioita pystyi huomaamaan vielä illalla, kun säikähdin liioitellusti, jos vaikka spinach & potato bite meinasi pudota sormista. Huoneessa vetää kuten englantilaisissa taloissa tapaa, mikä on melkein kuin olisi suomalainen ikkuna koko ajan auki. Sain netin toimimaan menemällä lähikirjastoon etsimään netistä asennusohjeet. Huomenna ajattelin mennä katsomaan museoon dinosauruksia.

Vihan ihanne

2008-09-04T19:54:00.007+03:00

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseiden aiheuttamia reaktioita on hauskaa googletella. Joku ei jaksanut lukea sataa sivua pidemmälle, koska ei halua tietää mitään Baudelairesta. Tai että "sivistyssanoilla huristelu osoittaa lähes aina sisällön vähäkykeneväisyyden" Savon Sanomien olosuhteissa.

Ne, jotka eivät ole Nyléniään sietäneet, ovat vetäytyneet kuoreensa juuri kuten ne analfabeetit, joiden päälle Nylén esseissään sylkee (tai ylimielisyydessään jättää sylkemättä, koska he eivät ole hänen lihaperäisen sylkensä arvoisia). Harmi, ettei näitä anal-kotilolajiin kuuluvia lukijoita kuitenkaan löydy hirveästi, koston mittakaava ei tyydytä - ja kuinka pieneksi se olisikaan jäänyt ilman Nytin, Cityn ja muiden jallujen mainostusta. Lukemaansa siedättyneet taas ihailevat, miten Nylén suojaa selustansa järjenvastaisuudellaan. He eivät ole yhtä tosikkoja kuin lukemiensa esseiden kirjoittaja. Pystyvät siksi pitämään lukemastaan. Pakenevan todellisuuden nykymaailmassa minun ei oikeastaan tarvitse kirjoittaa tänne itse mielipiteitäni tästä kirjasta, sillä Lyhytaaltoradio on jo tehnyt sen puolestani.

Nylén puhuu nätisti kääntämisestä. Kääntäminen on kirjoittamisen ihanne kuten talon rakentaminen on työn ihanne, hän sanoo. Onko jalompaa rakentaa nimettömänä tuhansien joukossa Milanon katedraalia, jota ei ehdi nähdä elinaikanaan valmiina, kuin käydä röyhkeästi yksin suunnittelemaan kokonaan omaa? On. "Niinpä minun tekisi mieli sanoa esikoiskirjailijalle, olipa hän runoilija tai prosaisti, nero tai tunari: 'Senkin kirjailija! Mikset tee käännöksiä? Se on paljon vaikeampaa.' Käy hyvin selväksi, miksi juontajat, Playboy-mallit, poliitikot ja muut niin sanottujen paskaduunien tekijät eivät ryhdy kääntäjiksi vaan kirjailijoiksi."

Tiedän mitä mietitte nyt: aivan, tästä syystä minä opiskelen kääntäjäksi enkä Playboy-malliksi.

Syytä iloon

2008-09-04T19:32:00.003+03:00

Kukapa ei tulisi hyvälle tuulelle saadessaan kuolleen sairaalanjohtajan jäämistöstä itselleen kasan venäläisiä klassikoita. Saatan jopa lukea kasasta jonkun Kropotkinin ennen kuin tulee oman jäämistöni jakamisen aika. Sain myös 1800-lukulaisen vaihtoehtoparantajan Louis Kuhnen Kasvonilmeopin, jonka "parannusmetoodit" ovat vähän "humbuugia". Sellaisia lukiessa tulee puolestaan vain paha mieli, vaikka olisi kuinka ruvennut lukemaan hauskanpitomielessä. Sama jos joutuu kuuntelemaan Matti Nykästä, Smurffeja tai muuta suosittua juhlamusiikkia itseironialla suojautuvien hassuttelijoiden bileissä. Ihmisten vahingoittaminen ei ole hauskaa. Kyllä todellinen hauskuus pitää löytyä venäläisistä klassikoista tai sitten ei etsitä ollenkaan.

Lambin siirtymä

2008-09-03T18:57:00.004+03:00

Lähtölaskenta Lontooseen tuntuu alkaneen. Viisi on käsitettävä luku. Perhosten vatsassa kuuluisi vapautua kotelovaiheestaan, ellen olisi menettänyt kosketusta tunteisiini kolmevuotiaana. En ole tänä loppukesänä värittänyt uutta lukujärjestystä, vaan olen menettämässä suomalaisen opiskelijastatukseni ensimmäistä kertaa vuosiin ja se tuntuu identiteetin menettämiseltä. Lontoossakin värikynät otetaan käyttöön, mutta se ei tunnu vielä. Voin unohtaa asioita puolen vuoden ajaksi. Sehän on kuin irtautuisi. Aion unohtaa soittamisen, työnhankkimisräpiköinnin, kätevimmät tienpuoliskot Hämeenkadulta Pispalaan, Matti Vanhasen edellyttämän opiskelutyylin kesätentteineen* ja aavistukset siitä, keitä tuttavia saa pelätä tapaavansa milloinkin. Nyt on vuorossa enää tutkimussuunnitelma seksiohjaajalle ja jotain rumpu- ja casioraitoja. Kun on tämä netti niin en usko minkään otteen irtoavan poissaolon aikana. Nimittäin poishan minä menen. Jopa näin vähäisellä määrällä kontakteja se tuntuu keskeytykseltä. Joskus kaksikymmentä vuotta sitten saattoi tosin vielä tuntua siltä, että eristyy kaikesta tutusta. Nyt voi onneksi matkustaa kauas vaan vähä niinku. En ole matkustajaihminen, mutta pystyn sentään tempautumaan seikkailuihin hillitysti.

*Kesätenttien vitossarja täydentyi vihdoin. Enää odotellaan logiikan testituloksia, mikä onkin jännittävintä. Tenttien selvittäminen hyvin tuntuu maailman turhimmalta asialta. Olen kuin tyttö, joka kirjoittaa mitä kauneimmin kaunokirjoitusvihkoonsa. Huomio kiinnittyy siihen, kuinka tyylikkäästi osaa matkia.

Sublimaation lähettiläs

2008-09-02T23:57:00.001+03:00

But the most important and vital distinction between the sublime and the beautiful is certainly this: that if, as is allowable, we here confine our attention in the first instance to the sublime in objects of nature (that of art being always restricted by the conditions of an agreement with nature), we observe that whereas natural beauty (such as is self-subsisting) conveys a finality in its form making the object appear, as it were, preadapted to our power of judgement, so that it thus forms of itself an object of our delight, that which, without our indulging in any refinements of thought, but, simply in our apprehension of it, excites the feeling of the sublime, may appear, indeed, in point of form to contravene the ends of our power of judgement, to be ill-adapted to our faculty of presentation, and to be, as it were, an outrage on the imagination, and yet it is judged all the more sublime on that account.

- Immanuel Kant, Analytic of the Sublime, paketoidessaan Mikko Alatalon uusimman videon "Maalaistytöt valtaa kaupungin" yhdellä napakalla virkkeellä.

Musiikkibändin arkea, osa 3

2008-08-26T10:43:00.001+03:00

Bassoäänitykset Hämeenpuiston kaksiossa. Kolme tuntia keskittymistä, sitten työnsä tehnyt ihminen voi mennä kaljalle. Midiklikkien kanssa taas ongelmaa, vaikka siirto tapahtui Sonarista Sonariin; täytyi korvata metronomia naputtamalla kiveä pöytään; mitä midiä sellainen nyt on; miksi biitti hallitsee elämäämme? Ei siinä mitään. Yllätyimme, kuinka paljon paremmalta basso kuulosti kuulokkeista kuin bassotaajuudettomista pikkukaiuttimista. Kuka on Ernie Ball? (Ja mitä hän olisi suomeksi?) Pyrimmekö ratkaisuihin, jotka eivät hävetä myöhemmin? Kaksi kappaletta hakee edelleen nimeään. Inspiraatiota etsittiin Perussuomalaisten sivuiltakin: miten olisi "Kosmiset mausoleumit (Ketä äänestin?)"? Vahvana pohjavirtanamme kulkee toisaalta kosmisuus ja toisaalta yhteiskunnallisuus.

Studiolivejournal

2008-08-22T15:19:00.003+03:00

Osa 2

Tänään emme vahvistaneet itseämme kebabeilla vaan pullalla. Osoittautui onnistuneeksi päätökseksi muokata biisejä soolojen ehdoilla. Pitkään periaatteena oli ollut Uskalla-kampanjan hengessä "ei sooloille", mutta sitten kuulimme, että studiossa olisi käytettävissä esim. Minimoog. Periaatteista luovuttiin heti. Ensimmäiselle demolle Moogia, onhan se ökyä mutta oikein. Soitin olikin kohdatessa herkistävä. Minäkään, halvan mutta huonon varustelinjan mies, en voinut kuin polvistua kamanpalvonnan alttarille. Toiseksi kunnon peliksi valitsimme Rhodesin, jota digiaikaan tottuneet heikot sormeni eivät ihan pystyneet kesyttämään mutta joka sentään soi kuin se ääni, jonka kuullessaan on aika kääntää sivua.

Suunnitelmista ei poikettu, vain etukäteen mietityt osat soitettiin. Keskittymiskykyni pysyi niin koossa, että muistin aina seuraavan soinnun. Yhteensä kaksi päivää kestäneet sessiot olivat suksee. Vähän hirvittää, mitä tuloksille tapahtuu seuraavaksi, kun siirrytään ihmisten koteihin äänittämään kielisoittimia. Biisien identiteetti lepää vielä pelkkien uuninlämpimien koskettimien ja rumpuluurangon varassa. Studioon on kuulemma jatkossakin helppo päästä, jos ei vaihda soittamaan paskamusiikkia. Loppuroudaus sujui sitten Luontoillan merkeissä. Ikään kuin treeniksellä olisi haissut paska. Syyksi epäiltiin kontrabassoa.

Studiopäivis

2008-08-20T22:32:00.010+03:00

Tämä on ikään kuin "studiopäivis", osa 1. Kunhan kirjoitin, ja julkaisin, sillä jos meistä tulee joskus menestyneitä niin nämä sanat saavat legendaarisen sävyn.

Menimme demoa äänittämään aidatun alueen sisään. En kehdannut roudata kapulat rintataskussa. Vintagevehkeiden määrä ylitti odotukset ja kuormitti tilutusraajoja päivän mittaan. Osoittautui, että rummuistani saa tyydyttävän epälaatikkomaisen soundin. Äänitys olisi kyllä sujunut ilman saksalaisia halpispiuhoja ja klikkiraitoja. Midiklikki oli huono valinta, kun tuonti Pröötyylsiin ei toiminut ja sessioiden eteneminen uhkasi kaatua muutamien kikkailukohtien infernaaliseen tikitykseen. Ensi kerralla wavit, tai vapaalla kädellä. Muutamassa tunnissa saatiin kaikkien neljän biisin rummut purkkiin, yhdellä jos toisella otolla per. Pystyn elämään joidenkin huonojen fillien kanssa. Vaan oli mielikuvitus koetuksella yrittäessäni päästä fiilikseen metronomiäänen kanssa. Olen epätarkka kuin humanize function. Loppupäivä meni koskettimia tapaillessa. Moog kaipaa seuraavaksi päiväksi Moog-insinöörin kosketusta ja keskittymiskykyni oli melko lailla jo lähtenyt. Vetäydyimme vielä illalla treenikselle kirjoittamaan 13/8-kohtaan tilkkeeksi mellotronin ja päivittelemään. Paniikkikirjoittaminen sujuu minulta parhaiten muualla kuin studioissa. Lupasin opetella ajamaan sitten kun hankimme pakun, mikä lupaus tullaan unohtamaan.

Pitäisikö vaihtaa autoon

2008-08-16T16:49:00.001+03:00

Rasti seinään, pyörä rikottu. Olen tänä Herran vuonna 2008 saanut nyt viisi eri pyörää epäkuntoon. Ja vasta kesä menossa. Kaksi niistä oli sentään omia, joten lainapyöriä en ole rikkonut kuin kolme. On sekin mielestäni aika paljon.

Nyt on kohdattava tosiasiat. Tämä ei voi enää olla tuurista kiinni. Ehkä voisi päätellä, että olen vain huono pyöräilemään, vaan ainahan ei ole ollut näin: ennen tätä vuotta selvisin lähemmäs kymmenen vuotta samalla pyörällä. Niinpä tässä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin päätellä, että päälleni on langetettu kirous. Sen ovat langettaneet Hämeenkadun vihaiset jalankulkijat, jotka olen suututtanut puikkelehtimalla heidän välitseen Hämeenkadun pyöräkaistalla. Vähemmästäkin ihmiset suuttuvat ja toivovat koepalastani kohtalokasta.

Nyt ei auta kuin hyväksyä uusi identiteetti. Olen supervoimin varustettu. Luultavasti Stockmannin kulmilla kumit pamahtelevat, vanteet vääntyilevät ja jarruvaijerit napsahtelevat jo pelkästään kun kävelen ohi. Ei olisi kannattanut leikkiä tulella. Hämeenkadun kirous on hirvittävä.

Removal

2008-08-05T23:21:00.008+03:00

Olen keskellä muuttoa juuri nyt. Miksi muuten bloggaisinkaan? Muuttojärjestelyni ovat kovasti kesken kaiken muun paitsi Don Giovannin katsomisen osalta. Tiedän, että lupasin kirjoittaa tänne Mozartista ja oopperasta ja klassisesta, ja siksi sen katsoin, mutta en millään pystykään. Tai pystynkin, jos tiivistän: 1) Mozart oli yli-inhimillinen, sillä hän kirjoitti muististaan puhtaaksi päässään säveltämäänsä teosta samalla kun sävelsi päässään uutta. Mutta hänelläkin oli inhimilliset puolensa. 2) Mozartin musiikki kuulostaa mielestäni kiltiltä. Mutta sitä se orkesterimusiikki oli niin kauan kuin siitä ihmiset tykkäsivät. 3) Tykkään mielestäni edelleen eniten modernista klassisesta. 4) Don Giovannissa yllätti mielestäni hieno draama. Katsoin miten ne näyttelevät, en kuunnellut hirveästi musiikkia, mutta alitajuisesti tein ehkä päinvastoin, mistä siis draamallisuus, koska eiväthän niistä laulajista kaikki osaa edes näytellä. Minun mielestäni on silti vähän raskasta katsoa kolme tuntia laulua, josta ei ymmärrä.

Muuttamisessa ei ole melkein mitään hauskaa, paitsi tavaroiden pois heittäminen. Saan siitä mielihyvää. Käyn sisäisiä taisteluja, että heittäisinkö vielä tämän ja tämän. Roskiin tai kierrätykseen lentää geelipurkkeja, kasveja, se hajuste jonka joskus sain jostakin, koristepöytä, sänky, lakanoita ja pyyhkeitä, enkelin siivet, tekoviikset. Lasken juomalaseja, että kehtaako niistä heittää osan pois. Joitakin näistä tavaroista on säästetty lapsuudesta asti. Jo aiemmin muuttoa silmällä pitäen heivasin pois kaikki kotipolttoiset cd:t, joista sai täyteen yhden pahvilaatikon ja yhden Fazerin musiikkikerhon laukun. Roskakatoksesta ne löysivät yhdessä yössä uuden kodin. Hyvissä ajoin kävin läpi myös kuitit ja paperit, joita en kuitenkaan, huomio, järjestänyt ollenkaan, vaan heitin vain niistä osan pois. En ole järjestelmällisyyden ylin ystävä. Pidän vain siitä, että minulla on pelkästään kaikki tarpeellinen eikä muuta.

Sen sijaan muuttamismuistilistani kohta "Siivoa kaikki" ei herätä mielihyvää. En voi ajatella sitä niin, että heittäisin vain likaa pois.

Absurdi kaveri

2008-08-05T00:56:00.004+03:00

Tunsin joskus ihmisen, joka alkoi aina puhua megafoniin ihmisten seurassa. "MITÄS?"

Metallinen kuulutus.

"MEEKS ILLEMMALLA KAATAAN?"

Ei siinä sitten oikein kuin että laitoimme yleensä silmät kiinni kun hän puhui.

Parran ajanut Jumala?

2008-08-02T11:52:00.023+03:00

Ei meinannut kirjoitus valmistua kasvihuoneessani, jota asunnoksikin talvisin sanotaan. Onneksi kirjoitan nykyään läppärillä, joten hetkeksi pystyy siirtymään ulos varjoon. Muutenhan ei oikein voi mennä ulos, kun on lukenut kaikki lainaamansa kirjat, ellei ulkona sitten voisi tehdä jotakin muutakin kuin lukea tai kirjoittaa.

Uskonnon ja tieteen välisen kitkan pohtiminen on suurin piirtein yhtä katu-uskottavaa kuin iltapäivälehtien lukeminen vessassa. Se on myös yhtä tyydyttävää. Otin pari päivää sitten kasvihuonehelvetissäni esiin piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan kirjan Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. Luin sen reippaassa tahdissa, sen verran helposti sulavassa muodossa alojensa ekumeenikot keskustelun käyvät. Pihkala on pappimaisen sympaattinen filosofoija, Valtaoja ärhäkämpi mutta yhtä sulavasanainen. Heidän kommunikaatiotaan sävyttää kenties liikaakin kaarteleva herrasmiesmäisyys, jonka hengessä tasoitellaan epäsuhtia ja sivuutetaan karikot, mutta sovittelevia näkökantoja toivoinkin kirjan paljastavan.

Haluaisin ymmärtää paremmin kristinuskoa ja uskonnollisuutta, ikään kuin henkilökohtaisesti koskettavalla tavalla. En ole aiemmin voinut kuin todeta, että varmasti tajuan uskonnollisuudesta jotakin väärin: uskonnot näyttäytyvät niin epäuskottavina, että suopean tulkinnan nimissä minun pitäisi tulla jossakin paljon vastaan, edes leikkiä tajuavani. Uskonnollisuutta sisältäpäin hahmottavat selvitykset eivät ole koskaan minua auttaneet, koska niissä otetaan jo lähtökohdaksi se, mikä minulle olisi maali. Siksi tätä pähkinää on hedelmällistä lähteä rikkomaan tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen rajapinnalta, vaikkapa Valtaojan käytännöllisen agnostismin avulla, se kun muistuttaa omaa katsomustani vaikka onkin jopa omaani lapsellisempi. Ajatuksia heräsi ja siirsin ne tähän. Tuli aika pitkä, huoneeni venusmaisten olosuhteiden mukaisesti piirteetöntä, paksua kaasua - lukekoon ken jaksaa.

Valtaojaa risoo uskonnoissa eniten niiden vaikutus moraaliin. Uskonnollisen moraalin tummimpia hedelmiä nykypäivänä ovat esimerkiksi suvaitsemattomuus, naisten alistaminen, aivopesu, taantumuksellisuus, sorto, terrorismi ja sotaisuus, kaikki asioita, joita voi pitää melkoisen raskauttavina. Minä en kuitenkaan tätä puolta varauksettomasti painottaisi: nimittäin sekä Valtaoja että piispa Pihkala sivuuttavat sen, että tieteellisen edistyksen hedelmätkään eivät ole tällä hetkellä viemässä meitä mihinkään halinallelaan. Mites moderni orjatyö, tehotuotanto, ylikulutus, laajamittainen henkinen pahoinvointi, orwellilainen manipulointi ja valvonta tai totaalinen ympäristön kuormitus vaikkapa turhan tehokkaan matkustuksen muodossa - Valtaoja ja Pihkalakin kuvaavat kirjeissään, kuinka suhaavat pitkin maailmaa työasioissa Texasista Tokioon istuskelemaan seminaareissa. Perinteinen Hiroshima-kortti ei mielestäni lainkaan riitä näyttämään koko kuvaa siitä, mitä tieteen väärinkäytöstä seuraa. Uskovaisilla ei siis tässä asiassa pitäisi edes olla tukalat oltavat. Vaan mitä hekin sitten menevät tekemään: pistelevät tyytyväisinä poskeen tieteen moraalittomia hedelmiä ja vastustavat ihan vääriä asioita, kloonausta, aborttia tai milloin kenenkin oikeuksia. Millaisesta moraalista tässä on kyse?

Ehkä moraalista ei löydy sitä ratkaisevaa erottajaa. Valtaoja suuntaa toisen argumenttiarsenaalinsa uskontojen maailmankuvien mahdollista epämielekkyyttä ja irrationaalisuutta vastaan - niin, todellakin, tässä kirjassa Valtaojalle lankeaa enemmän suuntaajan rooli ja Pihkalalle vastaajan. Aiheesta käydyt dialogit tuntuvat aina menevän siihen, että tieteellinen maailmankatsomus haastaa uskonnollisen eikä päinvastoin. Mikähän siinä on, onko se vain oma perspektiiviharhani? Rationaalisuuskysymyksissä Pihkalan puolustus jääkin vaivaannuttavan avoimeksi. Ehkä se johtuu siitä, että hän on virkansa puolesta kirkon diplomaatti ja hänen on pakko päästellä suustaan välillä sellaisia sammakoita kuin kehuja kreationistien suuntaan, vaikka ei vapaamielisenä ja intellektuellina ihmisenä niiden takana henkilökohtaisesti seisoisikaan. Pihkalan retoriikka on kuitenkin muutoinkin pappimaista kysymysten heittelyä ja pohdintaa vailla päätepistettä, ikään kuin kaunopuheessa itsessään olisi sisältöä riittämiin, että tuota, ei sellaisella vakuuta ellei ole jo valmiiksi samanmielinen.

Rationaalisuuskysymyksessä Pihkalalle tulee eteen liikaa "vaikeita teemoja", sellaisia kuin teodikean ongelma ja kristinuskon suhde homouteen, joista hän "ei enää aiokaan jatkaa keskustelua". Pohjimmiltani ilkeänä ihmisenä en voi olla ajattelematta, että juuri tämä erottaa maallisen ja hengellisen filosofian: pappi voi vain lopettaa pohdiskelun vaikean paikan tullen, heitellä ilmaan kysymysmerkkejä, siinä missä maallisen filosofin on pakko mennä loppuun saakka ja sitten upota laivansa kanssa, ellei löydä tyydyttäviä, rationaalisia ratkaisuja esittelemiinsä ongelmiin. Pihkala kritisoi klassista positivismia liian kapeasta tiedon määritelmästä, ja siinä hän on oikeassa. Vaan kas, positivistithan itse upottivat laivansa 1900-luvulla älyllisen rehellisyyden hengessä. Kirkko ei oikein voi dogmaattisuudessaan toimia samoin, tai jos voi, niin vuosisatoja liian myöhään, kun kaikki ovat jo unohtaneet. Miksi kirkon sisäiset opilliset ristiriidat tuntuvat ratkeavan vain ajan kanssa, eivät rationaalisesti tai Jumalalta kyselemällä? Siihenkään Pihkala ei vastaa. Minun on helppo yhtyä Valtaojan arveluun, että kirkon ja Jumalan kannoilla ei ole kenties mitään tekemistä toistensa kanssa.

Omituiseen kiemurteluun Pihkala ajautuu etenkin homousasiassa. Hän ei edes ole täysin valmis hyväksymään homoutta luonnollisena, vaan pohdiskelee jopa, että yhteisön hyvän nimissä homojen olisi kenties parasta pitää pienempää ääntä. Asiansa hän esittää toki huolestuneena, kysymysmerkein pohdittuna. Miksi homous sitten olisi yhteisölle huono asia, sitä hän ei valota. Ehkä siks ku Paavali sano? Tällaisissa kohdissa verenpaineeni pukkaa kyllä nousemaan, vaikka jo ehdinkin pistää syrjään nämä moraaliasiat. Jokapäiväisessä heteropainotteisessa elämässäni kyseiset asiat eivät nouse esiin, sillä ainakin lähipiirini vaikuttaa pitävän homoutta niin hyväksyttävänä asiana, ettei siihen suhtautumista tarvitse edes erikseen ajatella suvaitsevaisuutena.

Anteeksi kun nuijin piispaa. En toki aseta nojatuolistani sohaistuja iskuja asiantuntijan mielipiteiden edelle. Ja Pihkalan puolustuksen on toki pakkokin jäädä avoimeksi, sillä on kyse uskonnosta. Uskonto on mystiikkaa, avoimia kysymyksiä, sokeana hapuilua, ymmärtämättömyyden tunnustamista. Mutta ymmärtämättömyyden tunnustamista on tieteellinen maailmankuvakin. Mystiikkaako minun täytyisi kuitenkin pitää rationaalisena (sic) lähestymistapana elämänongelmien ratkomiseen? Mystiikkaa, josta pystyn yhtä oikeutetusti löytämään perustelut niin mille tahansa erikoiselle humpuukille kuin Jeesuksen ylösnousemukselle? Voinko mietiskellä elämän ikuisia kysymyksiä irrationaalisesti, jos en pysty luottamaan edes siihen että kolmannen kerroksen kasvihuoneeni ikkunasta astumalla jäisin seisomaan ilmaan?

Pihkala pitää uskontoa sekä tarpeellisena että oikeana vastauksena eksistentiaalisiin kysymyksiin, toisin sanoen hän pitää mystiikkaa ja myyttejä jollakin tavalla tosina. Kovasti haluaisin hahmottaa, mitä tosi tässä tarkoittaa. Jotakin mystistä: ikään kuin metaforista, muttei kuitenkaan, vaan vähän todempaa, ei kuitenkaan yhtä totta kuin vaikkapa elektronit ja protonit, voisin kuvitella, vaan siltä väliltä. Valtaoja sanoo, että pystyisi sentään hyväksymään uusplatonilaisen negatiivisen teologian, jossa Jumalaa yritetään kuvata sen kautta, mitä Hän ei ainakaan ole, niin ettei koskaan tulla väittäneeksi, mitä Hän varsinaisesti on. Voisin yhtyä. Sellainen jättää mystisen tavoittamattomiin, koska sitä se on, tavoittamatonta. Mutta kristittyjen on puhuttava Jumalasta. Pihkala esittää riittäväksi turvaksi uskonnolliset kokemukset. Niiden varassa Jumalasta voidaan jotakin todeta, ainakin olemassaolo, eikä uskonnollisille kokemuksille ole hänen mukaansa löydetty vielä edes tyydyttävää tieteellistä selitystä. Mutta kurkkiiko aukkojen jumala tällaisen perustelun jättämästä aukosta?

Kristillinen ymmärtämättömyyden tunnustaminen näyttäytyy minulle paljon hatarampana kuin tieteellisen maailmankatsomuksen vastaava. Jos otetaan esimerkki teodikean ongelmasta: Valtaoja selittää sen omasta pakanallisesta katsomuksestaan näpsäkästi, sillä hänen kannaltaan katsoen ei oikeastaan ole olemassa pahuutta sinänsä, on vain pahaksi koettuja asioita. Mysteeri katoaa. Pahan luokitteleminen subjektiiviseksi ei vielä sinällään tietenkään kerro kaikkea, mutta se on hyvä alku. Minun on paljon helpompi elää tietämättömyyteni kanssa rationaalisesti kuin turvautua mystisiin vastauksiin. Keksisinpä Valtaojan näkemyksistä yhtä paljon rällästettävää tänne kuin Pihkalan, mutten keksi.

Tieteiskirjallisuuden ystävinä herrat pohtivat kirjassaan tovin, miltä kristinusko näyttäisi, jos Jeesus olisikin sovittanut syntimme vasta 1900-luvulla texasilaisessa vankilassa. Olisiko tuo uskonto vapaampi konservatiivisuuden painolastista? Voisiko uusi uskonto olla epädogmaattista, vai olisiko se nimenomaan fundamentalistista kuten kristinuskon tämän hetken jyräävimmät muodot? Voisiko Texasin Jeesuksen uskonto edes levitä? No, nyt tarttui piispanretoriikka jo liiaksi. Espanjankielisillä piispoilla on kyllä työlästä, kun he joutuvat käyttämään samaan määrään kysymyksiä kaksin verroin kysymysmerkkejä. Tämä kirja ei lopulta kovin moniin omista kysymyksistäni vastannut. Herrojen herrasmiesmäisyys kyllä korostaa miellyttävästi uskonnon ja tieteen yhteneväistä päämäärää, joka on maailman tekeminen paremmaksi paikaksi. Tieteilijät sitten vain parantavat maailmaa kehittämällä hoitoja perinnöllisiin sairauksiin, uskovaiset vastustamalla kantasolututkimusta. Molempia tarvitaan. Ilkeä olen, niin.

Wip wop, wim and wop, wip wop, wim and wam

2008-08-01T15:20:00.005+03:00

Sitten - ketäpä kiinnostaisi Paul McCartneyn soolotuontanto, minuakin se kiinnosti viimeksi alaikäisenä, mutta: "It's not like he's showing his dick on the cover and letting his wife screech for 45 minutes, or writing 500 boring soft rock songs about Hare Krishna, or releasing a Ringo Starr album; he's just having fun!" - Mark Prindle, oivaltavin musiikkikriitikko. "Whichever the case, 'Let 'Em In' is not only the most Downs Syndromey song ever written; it's also the greatest song on this album." Siinä missä Prindle lähentelee nerokkuutta, toivottavasti monet ymmärtävät Paul McCartneytakin. Tulen ylistämään Paulin tässä blogissa maasta taivaisiin, kun hän vihdoinkin kuolee. Saman uhkaan tehdä Charlie Wattsille, ellei kukaan sitten estä minua. Rockkaanonille omistautuminen on ajanviettotapa, josta pääsen hyötymään korkeintaan kerran elämässäni päästessäni nelikymppisenä kääntämään Tina Turnerin viidettätoista elämäkertaa, mutta kyllä se kannattaa.

Toinen lyömätön ajanviettotapa on kirjoittaa merkintää kristinuskon ja tieteellisen maailmankatsomuksen yhteentörmäyksestä. Tämä merkintä oli vain sijaistoiminto; kohta saavat tuta varsinaisen lörtsyn.

Norsunkin voi tarvittaessa jättää koiraparkkiin

2008-07-27T13:03:00.008+03:00

Greippi oli lopulta melko helppokäyttöinen. Sen parissa tässä ei siis suinkaan ole puurrettu, kaiken tämän aktiivisen hiljaisuuden aikana, vaan hyödynnetty luontaista lahjakkuutta katsoa pönttöjä lintuihin, taivasta pilviin ja pupilleista sisään, luontaista lahjakkuutta jättää kirjoittamatta. On liian helppo hukkua erinomaisten ajattelijoiden kirjoituksiin ja todeta, että kirjoittaminen vaatii juuri tuollaista lahjakkuutta eikä juuri sitä lahjakkuutta ole eksynyt tähän osoitteeseen, joten voi vain pistää lapun luukulle ja siirtyä alueille, joiden suhteen ei ole koskaan ollutkaan kunnianhimoinen. Sellaisia ovat minulle esim. klikkiraitojen tekeminen ja kuvataide. Mutta pitääkin rynnistää ryteikköön ja hieroa asenteella päälakea kaarnaan, että täältä löytyy ihan oma lahjakkuuden lajinsa, tai jos ei löydy, mitä vikaa on olla metsässä. Siksi kirjoitan. Tuli lasku kodin vakuutuksesta - joko tässä on vuosi mennyt ilman onnettomuuksia? Pitää taas jaksaa maksaa uudesta moisesta.

Lahjakkuudellaan typerryttäneitä kirjoittajia monien blogipitkostani löytyvien olioiden lisäksi ovat: Flann O'Brien, jonka arvostetun modernin romaanin At Swim-Two-Birds saatoin vihdoin loppuun käsittämättömän kahden kuukauden lukutauon päätteeksi. Runoilija Sutinen on niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat kyseistä teosta yltyneet ihan kommentoimaankin, joten jätän tarkemman anallyyssin hänen jo pelkällä kosketuksella diskonstruoiviin käsiinsä. At Swim-Two-Birds on hauska, jos pitää sivistyneellä puheenparrella kikkailusta tai vaikka irlantilaisista murteista, tai huumorista, ja miksei joku pitäisi? The Justice's features were still arranged in the pattern of the question he had asked. O'Brienin Kolmannella konstaapelilla on tosin edelleen rintaontelossani erityinen paikka, koska 13-vuotiaana parhaat kirjat muodostuvat osaksi identiteettiä samalla tavalla kuin polkupyörät siirtyvät molekyyli molekyyliltä ahkerasti pyöräileviin. Kolmas konstaapeli on ns. puhdas mielikuvitusilottelu. At Swim-Two-Birds on sen lisäksi kirjallisesti kunnianhimoinen. Kieltämättä At Swim-Two-Birds on siis sen luonteinen, että se voi sijaita 100 parhaan englanninkielisen listalla, The Third Policeman ei.

Ja sitten Wolfgang Hildesheimer, tuo saksalainen, jonka englannintaja käyttää hihityttävän taajaan ylvästä sanaa 'gay' Mozart-elämäkerran englanninnoksessa. Palaan kirjoittamaan Mozartista ja klassisesta musiikista piakkoin, kunhan saan katsotuksi Don Giovannin, ensimmäisen oopperani. Hildesheimer käyttää sanan säilää niin taitavasti, että neljänsadan sivun tajunnanvirta humahtaa huomaamatta ikään kuin ei olisikaan pilvessä. Sitten loppuuntarpomisvuorossa oli Thomas Mannin novellikokoelma "Kuolema Venetsiassa ja muuta hauskaa". Mannista voisi moni sanoa pahan sanan, mutta parhaimmillaan hänen kärsivällinen, kertomataiteellisen pikkutarkka kuvailunsa vie minut maailmaansa eli 1900-luvun alun Keski-Eurooppaan erittäin hedelmällisesti. Kokoelman viimeinen novelli, kypsin eli vanhuudenhöperöin Petetty, oli jo aika vaivaannuttavaa paatosta, mutta Mann on viisas ja osaa kuvata arkisimmatkin typeryydet ymmärrettävästi, myötäelämistä ja oivalluksia herättävästi. Sitten hän vetää suuret kaaret peliin, selittää kaiken "nämä, poikani, ovat elämän totuudet" -tyyliin, ja minä vain nyökyttelen. Kirjailijan täytyy osata muutakin kuin kirjoittaa: ennen kaikkea täytyy olla viisas. Mann pistää pohtimaan, että tarinat, etenkin juonitarinat, ovat sieltä missä perskarva kasvaa. Olennaista on kuvata tila, tila henkilöistä, historiasta, ajasta ja paikasta käsin. Joka herää eloon. Tila ei ole mikään kuistin kuva Avotakassa.

Olen taas myös soveltanut elämää kenttäolosuhteisiin. En mitään sen kummempaa, mutta kevyttä oleskelua. Porissa olisi soitettu kitaraa lautasella pyörivällä golfpallolla, mutta menin mökille saareen. Siellä oli kevyesti rapistuneita ulkorakennuksia, ja uin ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen: ave auvo! Jotenkin aina tulee muumitkin ja Tove mieleen veden äärellä asumisesta, olen niin fantasian pesemä. Miksi ne, miksei vaikka Hemingway tai Veijo Meri. Kun juo vähän vettä, tulee puolestaan mieleen Dyyni ja haluaa nuolla viimeisen tipankin. Tolkienin suurena puutteena pidin aina sitä, ettei häntä kiinnostanut meri. Suunnittelin siis 13-vuotiaana mahtavan merelle sijoittuvan fantasiasaagan, joka vaikuttaa nyt huonolta. Vesistöjen lisäksi minulla on lukuisia asioita, joita ei voi kokea epäkirjallisin mielijohtein. Punaisen lihan syömisestä tulee aina mieleen Tarzan. Kuumailmapalloista Verne. Kirjoituskoneista Alaston lounas. Oksentamisesta Kafka; tosin mikään mielijohde ei oikein voi enää näinä päivinä johtaa Kafkaan olematta lattea. Ei voi myöskään kuulla sanoja 'divarilaari' tai 'kuivaa tukka' ilman että laulaa koko Absoluuttisen Nollapisteen Kasvatuksen päässään alusta loppuun.

Sitten olen myös oikolukenut kaksi (no jee) traileria ja saanut haalittua uusia lupaavia työnantajia, jotka tulevat haalimaan minut, jos vain onnistun testikäännöksissä. Kortit ovat siis edes jotenkin omissa käsissäni. Jos tämän mokaan, ymmärrän kurkottaneeni liian korkealle liian kokemattomana, ja siinä tapauksessa palaan etsimään raksa- ja keittiöduuneja, ellen asiakaspalvelua, siis asioita, jotka todellakin osaan parhaiten autonkorjaamisen ja ampumisen jälkeen.

Olisi myös asunto tarjolla Lontoossa. Opiskelupaikka on ollut jo tovin. Syksyllä blogini muuttuu matkapäiväkirjaksi, kun tämä reipas vaihtari lentää saarivaltioon oppimishaluisena ja avoimena uusille kokemuksille.

The Worst of Wes Anderson

2008-07-18T00:20:00.007+03:00

Nyt ostin greipin, eli katsotaan kuinka käy.

Sen sijaan se, mitä on jo katsottu, on Wes Andersonin junaelokuva The Darjeeling Limited. Heti katsomisen jälkeen juolahti mieleen epäaistikas aavistus, että mitä tulikaan kirjoitettua tänne vuosi sitten Andersonin erikoisesta The Life Aquatic with Steve Zissousta. Olen näköjään luonnehtinut sitä lähes historiaan iskostunein sanankääntein "jää pastissin tasolle". Vai että "jää pastissin tasolle"! Terveisiä vaan vuoden takaiselle Bialoipokulle, että toivottavasti eläminen ihmisten parissa on tehnyt hyvää. Zissoussa on kyllä pastissia, mutta nimenomaan se ei siihen jää. Ehkä tämä saattoi valjeta minulle vasta nyt toisen Anderson-kokemuksen jälkeen. Andersonin töissä näyttää olevan pintataso, joka kyllä jää johonkin, esimerkiksi paikoilleen - koko Darjeelingin aikana ei näennäisestä loppuratkaisusta huolimatta edetä mihinkään - ja pintapuoliseksi, näennäisestä draamasta huolimatta. Minähän en ole minkään light-mallisen ystävä, mutta ei se tässä niin haittaa. Juuri keveyden Anderson rakentaa huolella, sommitteluissa säästelemättä, hienovaraisella huumorilla, pikkusormi ojossa mutta sieraimeen suunnattuna. Ikään kuin se ei riittäisi, että vitsittömässä dialogissa väreilee koko ajan komiikka, myös kuvissa itsessään väreilee sellainen. Eritoten se minuun vetoaa. Siitä tulee erikoista. Herttainen on vaikkapa Darjeelingin pitkitetty loppuhuipennus, jossa päähenkilöt pudottavat matkalaukkunsa - hidastettuna - symboliksi siitä, että jättävät näin taakseen menneisyyden painolastin. Darjeeling pullottaa moisia tarkoituksellisesti juustoisia kohtia, koska sen sisäinen uskottavuus pelaa eri säännöillä kuin uskottavuus yleensä. Intiaa käytetään kulissina parhaiden perinteiden mukaisesti: intialaiset esitetään stereotyyppisen hillittyinä palvelijaluonteina ja tärkeissä rooleissa esiintyvät paikalliset puhuvat amerikkalaisin aksentein. Jonkin verran täytyy tykätä kliseillä leikkimisestä, ja siitähän me nykyaikaiset katsojat tykkäämme. Tunteeni saattoivat lämmetä plussan puolelle siksikin, että Darjeelingissa soi tuon tuosta kohtauksia selittävä soundtrack, ja siihen tarkoitukseen käytetään The Kinksin oivallista albumia Lola versus Powerman and the Moneygoround, Part One (useammassakin arvostelussa näköjään luonnehdittuna indie-soundtrackiksi, hehhuh). Niin tai näin, arvelisin monien tosissaan ainutlaatuisia tuotoksia vääntävien elokuvantekijöiden jäävän tuotoksiensa kanssa enemmän pastissin tasolle kuin Wes Anderson. Ja vissiin minulla on vielä Wesin parhaat teokset näkemättä - tässä oli siis worst of. Onnistuinkohan kuvailemaan? Ellen, niin puolustaudun sillä, että arvioiden kirjoittaminen on alkanut tuntua yhä ellottavammalta ja vaikeammalta toimelta. Pitäytyisin mielelläni epämääräisissä vaikutelmissa, jos vain malttaisin.

Elokuvan jälkeen vatsastani kuului wah-wah-ääni. Tulkitsen sen hyväksi merkiksi, jos se vielä joskus toistuu.

Kasarilla päähän

2008-07-13T23:15:00.004+03:00

Harmi, että The Beatles tapahtui kuppaisella 60-luvulla, koska kasarilla se olisi ollut tätä.

Takapihoilla kuhisee

2008-07-02T15:47:00.005+03:00

Kävipä eräänä päivänä niin, että L:n kylästä lähti omille teilleen kahdeksan lehmää. Ne kulkivat T:n ja U:n kylien kautta M:n kylään. Omistaja pelkäsi niiden joutuvan valtatie kahdeksalle, joten hän hälytti poliisit. Neljä lehmistä pyrki itsepäisesti valtatielle ja ne jouduttiin lopettamaan. Toiset neljä pääsivät jatkamaan karkumatkaansa, ja ne on viimeksi nähty tiistaita vasten yöllä M:n kylässä. Poliisi hälytettiin silloinkin paikalle, mutta partion saapuessa ne olivat taas kadonneet!

Ja kuin tuo ei olisi tarpeeksi: K:n pitäjän kirkossa on koettu ikävä yllätys. "Haju paljasti", tuumaavat kirkossakävijät. Kirkon tarkastuksessa huomattiin jo 2003 alkavaa homeongelmaa. Nyt sakastin lattia on purettava pohjia myöten. Tapulin seinälaudat on todennäköisesti muinoin naulattu paikoilleen kosteina, joten ne ovat ravistuneet täysin. "Vesi ja lumi tulevat raoista sisälle ja valuu alakertaan niin, että alla pitää olla astioita", sanoo työn valvoja Pentti.

S:n kylässä puolestaan on murtauduttu kesämökkiin. Murto huomattiin viikonloppuna. Mökistä vietiin televisio ja kaksi tietokonetta - välttämättömimmät kesämökkitarvikkeet siis, ihme kun ei Ritari Ässän ihmeautoa viety. Lisäksi Maanrakennus H. V:n kylästä on saanut vihdoin luvan ottaa kalliomursketta K:n kylän T:n tien varrelta. Edellytyksenä on, että kaivannon luiska ei saa olla 30 metriä lähempänä maantien keskiviivaa.

Sellaista kuuluu. Käytin apuna paikallisen sanomalehden etusivua. Olen nääs palannut viikoksi muinaisille kotikonnuilleni toipumaan suurkaupungin rasituksista. Takapihan tuntumassa on talvehtinut karhu, jos jätöksistä ja muurahaispesien kohtelusta oikein osaa tulkita. Lähelle rakennetaan omakotitaloa. Mukava saada tienoohon lisäeloa, vaikka vähän turhan lähelle rakentavatkin. Torin uudet liikennejärjestelyt kusevat, tulee sumppuja. Aion kohta mennä puutarhaan tutustumaan meren ja metsän tarjoilemaan ilmasekoitukseen. En saanut viime yönä nukuttua ennen kuin tapoin huoneessa kiertelevän hyttysen. Se oli näemmä ladattu, joten pitäisi jaksaa pyyhkiä veri katosta.

Ensin vielä yksi juttu. Vaikka edellisessä merkinnässä vertasin ihmisiä apinoihin, ei ollut tarkoitus solvata apinoita. En tapaa sotkea apinoita ja ihmisiä toisiinsa kuten espanjalaiset, jotka ovat ryhtyneet myöntämään ihmisoikeuksia ihmisapinoille. ('Ihmisapina', mikä sekava nimityskin.) Kysymys ei ole mistään uskonnonvapaudesta vaan ihan vain oikeudesta elämään ja vapauteen. Meinataanko Espanjassa, että apinoiden pitäisi saada elää, jos ne haluavat? Ajatus vaikuttaa ensin järjettömältä, mutta tarkemmin ajateltuna: radikaalia, herkkää, hienoa. Ja iso askel apinakunnalle. Olisiko apinoilla nyt ensimmäistä kertaa vuosimiljoonaisen historiansa aikana oikeus tehdä sitä mitä ne pääasiassa tekevät, eli elää?

Henkilökohtaisesti olen epäillyt jo vuosia, että apinoilla on sen suuntaisia vaatimuksia: olen esimerkiksi kuullut, että apinat pyrkivät karkuun, kun niitä ahdistelee. Voisi tietysti ajatella, ettei vaistolla vedetty vaatimus elosuoritteisiin ole mikään todellinen vaatimus. Mutta enpä minäkään elämishalujani perustele järjellä vaan yhtälailla vaistolla vedän. Ja minulla muuten on ihmisoikeudet. Tuoreessa muistissa on vielä se hieno hetki, kun minulle ne myönnettiin. Raotin epätietoisena laboratoriohäkkini ovea ja kysyin, että mitä jos ei taho. Siitä se kuitenkin lähti.

Paikallislehdessä ei ole ollut ihmisoikeuksista mitään, mutta eipä täällä ole apinoitakaan. Katsotaan sitten kun ilveksille myönnetään humanitaarisia oikeuksia. Ilvekset esiintyvät paikallisessa lehdessä säännöllisesti, vain vähän harvemmin kuin kevään ensimmäiset pikkulinnut. "Ilves pihamaalla S:n kylässä", kertoi myös tämänpäiväinen etusivu.

Not muts so many reasons to komplain

2008-06-28T02:03:00.012+03:00

Tarvitsisin päivittäisen, säännöllisen paheen. Lakritsipiippujako tässä pitäisi ruveta syömään. Ihmisellä pitää olla jokin pahe.

Sitten on hyvä muistaa, että kun maankamara lähestyy, se lähestyy eri ihmisiä eri suunnasta.

Sarjassamme hyvän mielen tempauksia: ihmiset voisivat pitää kesälomaa oikeakielisyyden valvomisesta. Ikään kuin nyt kielioppisäännöissä ja oikeakielisyydessä olisi jotakin kunnollisempaa kuin vapaassa kielenkäytössä. Itse asiassa oikeakielisyysvirheistä ärsyyntyvä ihminen on vähän kuin apina*, joka kiihkoilee siitä, miten banaani tulee avata. Tämä vertaus ei kyllä nyt tuonut minulle ystäviä, mutta hei, kaikilla meillä on ristimme kannettavanamme. Jotkut eivät osaa edes kirjoittaa yhdyssanoja.

Firefox lakkasi mystisesti toimimasta ihan täysin. Vistassa on se hyvää, että saan pörssikurssit näkyviin työpöydälle.

Sitte kävi sillai, että löysin kirjastosta 22-Pistepirkko-dokumentin Sleep Good - Rock Well. Kuljetin sen kotiin innosta väristen. Sain katsomisseuraa. Totesin mielessäni: 22-Pistepirkko on hienoin asia mitä Suomelle on tapahtunut sitten sen kun antiikin roomalaiset keksivät saunan. Dokumentti itsessään oli vaatimaton, mutta se bändi... Siinä on bändi. Nyt täytyy muistaa, että he tuskin osaavat puhua, mutta tuo itsepintainen läjä meininkiä, se jättää Eurooppaa kiertäessään hyvän jäljen. Espe on suosikkini niistä laulavista rumpaleista, jotka eivät osaa laulaa. Toiminnan autenttinen rähjäisyys pistää silmään. Niin kuin P-K sanoo kokkaillessaan murkinaa Drops & Kicksin äänitysten lomassa: "I'm in a ok condision, my private life is... kood. I have a home. I don't have muts so many reasons to komplain." Siinä kai se mitä Suomella on tarjota omalle Beatlesilleen. Kood. Vähän on harmi, että 22-Pistepirkko teki parhaat levynsä liian myöhään (Eleven, Rally of Love, Drops & Kicks). Eihän se menestyksen kannalta käy päinsä, että neljättä vuosikymmentä huitelevat ihmiset tekevät parhaita levyjään ja soittavat jotain ihme pluussia.

Kohtasin tänään ammoisen yhden illan deitin, tai miksi niitä kutsutaan minätie. Käänsin sulavan huomaamattomasti (=nolosti) katseeni ja jatkoin bassonsoitosta puhumista. Hetken päästä ohi kurvasi juhliva auto, josta huudettiin hippiä. Jos minua tarkoittivat niin kyllä erehtyivät.

En enää puolen vuoden vähittäisen vieroituksen jälkeen kaipaa lihaa läheskään joka päivä. Se on palkitsevaa.

*Apinat ovat sympaattisia eläimiä.

Kahvipöytämonologi

2008-06-26T16:14:00.007+03:00

Täsmennys käännöstieteestä. (Muusta kiinnostuneet - !? - hushus.) Vaikka edellisessä merkinnässä otin käännöstieteen samaan kielikuvaan Valintatalon lihatiskin kanssa, tahdon nyt tarkentaa, ettei käännöstieteessä ole sinänsä mitään ongelmaa. Dissaukseni juontuu vain eräästä omasta erikoisuudestani. Mielestäni on nimittäin lopulta melko sama, käännetäänkö tekstejä kotouttavasti vai vieraannuttavasti, hyvin vai huonosti, manipuloiden vai uskollisesti, feministisesti vai normaalisti, halvalla vai kalliilla, lapsille vai aikuisille, karakterisoiden vai mankeloiden, luovasti vai mekaanisesti, modernisti vai postmodernisti vai istualtaan vai seisaaltaan. Sellaisen analysointi, etenkin teoretisointi, on pipertämistä. Pipertämistä. Suuresti merkityksellisiä käytännön tieteitä on helppo sympatisoida (lääketiede), samoin ihan hyödyttömiä, teoreettisia piperrystieteitä (metafysiikka). Mutta käännöstiede, mitä se on? Jokin ristiriitainen välimuoto: ollaan käytännöllisiä mutta piperretään. Tämän sanottuani palaan kuitenkin heti siihen mistä lähdin: kääntäminen tarvitsee tutkimuksensa. Pipertäminen on etuoikeus niin puutarhassa, entisöintipiirissä kuin yliopistollakin.

M.A. Nummisen ja Luciano Pavarottin yhdistelmä olisi tuhoisa

2008-06-24T13:10:00.009+03:00

{Musiikki: Discipline-proge}
Planeettalaulu

Sunlaisia on jossain kokonainen planeetta.
Siellä kaikilla on rastat ja lokit puhuu englantia.
Talot ja autot tehdään bambusta, yö on yhtä rituaalia.
Juhlissa tarjotaan kakkua ja kaikki tarvitsee mattoja.
Tuoleilla myös istutaan, talven yli elää illuusioilla ja juustolla.
Kesällä pimenee kun kaikki pitää aurinkolaseja.
Sanomalehdet on lappuja ja ne kirjoitetaan pienin kirjaimin,
jos on salaisuuksia voi uhrata isojakin.

Ja kun luikertelee paratiisiin käärme,
sen voi suostutella hameenhelman alle.
Silitetty kiintymys ja liskomainen himo
sulautuu yhteen kuin taskunlämpimät kädet.
Mikään ei uhkaa kun sille antaa sormivärit,
ei tarvitse uskaltaa eikä jaksaa laulaa.
Tupakkaakin poltetaan kivasti ja paheitta,
sillä se on paheettomien planeetta.

{Keksin eilisiltana seikkailla hippien livejournaleissa. Niistä saa ihan mahtavat matskut sanoituksiin. Vääjäämättömästi ja läpinäkyvästi tukeuduin myös Plutonium 74:ään, joka on mielikuvituksellisinta musiikkia, mitä radioaktiivisista alkuaineista tällä hetkellä tehdään. En tiedä kuka kirjoittaa Plutoniumin tekstit, kun en löydä mainintaa levynkansista, mutta se joku kirjoittaa rakastettavasti. "Lasten kivittämien lokkien sulkia liitää tuulessa." Uusi levy kuulosti mollivoittoisuudessaan ensin pettymykseltä, mutta se kehittyi loistavaksi. Se säteilee ei-radiosoittoaktiivista musikaalisen keksimisen iloa.

Mies jolla ei ollut paineita

2008-06-22T20:53:00.007+03:00

Nuori mies heräsi epähuomiossa kevytkenkäisenä ja pysyi siinä tilassa koko päivän. Tämä tapahtui seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, kunnes hän meni lääkäriin.

"Minulla ei ole paineita eikä mikään oikein masennakaan", mies selosti.

"Ja te olette vielä niin nuorikin", lääkäri sanoi. Hän määräsi kaikenlaisia lääkkeitä ja neuvoi aloittamaan terapian vain siinä tapauksessa, etteivät lääkkeet tehoaisi.

Seuraavat viikot mies vietti kaameassa usvassa. Lähipiirilleen hän teeskenteli kaiken olevan kunnossa, hymyili vain maireasti, niin että kaikki luulivat hänen hymyään tavalliseksi tekohymyksi. Mutta hän meni töihin ja tuli töistä, eikä häntä ollenkaan vituttanut.

"Heti sitä vain nykyään pumpataan ihmiset täyteen mömmöjä", nuorukainen valitti lääkärilleen jonotettuaan ensin uutta vastaanottoaikaa viikkokaupalla.

"Niin, varsinkin nuoret", lääkäri sanoi. Hän yritti rauhoitella parhaansa mukaan. "Kaikki eivät vain kestä tätä nykypäivän menoa yhtä hyvin kuin toiset. Ihmisiä on erilaisia." Hän jatkoi: "Voisimme koettaa terapiaa, mutta minun mielestäni teidät kannattaisi pikemminkin leikata. Hetimmiten."

Mies sai kaksi viikkoa miettimisaikaa. Hän ei tuntenut pystyvänsä enää salaamaan tilaansa. Kassatyöntekijät valitsivat sanansa vihjailevasti, ikään kuin he olisivat tienneet. Kun hän yritti vaivihkaa nauttia puistossa virvokkeen, masentuneet silmäparit seurasivat epäluuloisina hänen liikkeitään. Hän meni öisin metsään iloitsemaan. Silti joku näki. Kaduilla hän jäi kiireisten jalkoihin. Elokuvateatterissa häneltä pääsi ainoana naurunpyrskähdys.

Lopulta hän meni leikkaukseen hyvillään. Hänelle oli sentään tarjottu tilaisuus parantua.

"Tämä maa ei jätä kaltaisianne oman onnensa nojaan", kirurgi ylpeili. Leikkaussali sumeni ja odotusmusiikki täytti hiljaisuuden. Jälkikäteen mies ei voinut olla varma, mutta hän muisteli saaneensa operaation aikana rajatilakokemuksen, jossa ennakkoluuloiset, asennevammaiset seinäjokelaiset odottivat häntä tunnelin suussa.

Sairaalastaan päästyään hän aloitti pitkän toipumisjakson. Lääkäri varoitti, että hyviä päiviä olisi yhä luvassa, mutta ajan mittaan yhä harvemmin ja harvemmin. Kyllä hänenkin asiansa saataisiin vielä pintapuolisesti kuntoon. Odotellessaan hän voisi jonottaa ja täytellä lomakkeita, käyskennellä toimettomana tai toimeliaana synkeän näköisenä.

Kauneus katsojan näköhermojen risteyskohdassa

2008-06-16T11:47:00.011+03:00

Käytiin Kiasmassa. Kaikki siellä oli taidetta. Vaikka välillä taideteoksen edessä sompaileva ihminen vaikuttikin taidetta kiinnostavammalta, sitten tuli vuoroon teos, joka imi katsojan osaksi itseään videokameran ja psykedeelisen kuvankäsittelyn avulla. Nykytaide analysoi jatkuvasti itseään ja samoin minä analysoin katsomiselämystäni: nykytaide on kovin itseensä keskittyvää toimintaa. Ymmärrän, että se voi ärsyttää. Monet teokset tuntuivat tosin hienoilta lähinnä esineinä, ja mikäs sen perinteisempi ja vanhanaikaisempi funktio taiteelle kuin näyttää hienolta. Nykyisemmiltä tuntuivat seinään isketyt veriset rätit tai video, jossa Viva Españaa renkuttava miespuolinen torvisektio stalkkasi ahdistunutta naista ympäri kaupunkia. Melkoinen kommentti Espanjan tekopirteästä machokulttuurista, kyllä kyllä. Räteistä en tiedä. Jos paikoin tulee mieleen, että tietty taideteos vaikuttaisi lähinnä turhalta kakalta, on hyvä muistaa sen olevan pelkkää taidetta. Nykytaiteenmuseossa sitä helposti naulitsee katseensa ensimmäiseen yksiväriseen seinävaneriin ja parahtaa, että tämänkö pitäisi muuttaa maailmani. Ei pitäisi. Kiasma tarjosi kuitenkin ainakin minulle mukiinmenevän osumaprosentin, sillä eihän se sentään mikään Muumimaailma ole. Menin sekaisin kerroksissa ja näyttelyissä, taiteesta vain paikoin.

Mielestäni taideteos voi myös ihan hyvin olla niin yksinkertainen, että "kuka tahansa osaisi tehdä sellaisen". Ok, taide harvoin edes on niin yksinkertaista, mutta jos olisi ollakseen niin miksei? On aina tuntunut viehättävältä ajatukselta, että mikä tahansa voi olla taidetta asetettuna taiteen kontekstiin. Rätit seinässä herättävät ihan eri tavalla kysymyksiä Kiasman seinässä kuin omassa keittiössä. Joskus yritän kotona katsoa esineitä uudessa valossa, kuvittelen ne taiteeksi, yhdistelen esineiden merkityksiä, ikään kuin niillä olisi jokin mesitsi eivätkä ne olisi siinä vain sattumalta tai käytännön välttämättömyydestä. Niinpä täytyy myöntää, että kaikki Kiasmassa kohtaamani herättäisi suurta ihmetystä kotioloissa. Jopa ne yksiväriset seinävanerit. Ehkä se on se museoon astumiseen liittyvä asennemuutos, joka nostaa odotuksia niin että taiteen rima kohoaa kauas puutarhatonttujen päiden ylle eivätkä ihmeelliset häkkyrät herätäkään ihmetystä. Mutta hetkinen, tässähän meillä on käsissämme ein Paradox. Taide vaatii kontekstin ja siellä se sitten hukkuu kontekstiinsa? Vaikuttaa pätevältä. Kiasman puoti voitti R-kioskit korttivalikoimassa muttei raviveikkausmahdollisuuksissa.

Mitäs tämä nyt

2008-06-11T23:37:00.010+03:00

Meemi:

1. MISSÄ OLET JUURI NYT?
Kotona Tampereella.

2. MINKÄLAISET VAATTEET SINULLA ON PÄÄLLÄSI?
Kulahtanut punainen t-paita ja reikäiset farkut.

3. MINKÄLAISESSA HUONEESSA OLET
Isossa valkoisessa, jossa on paljon tyhjää tilaa.

4. MINKÄLAINEN PÄIVÄ SINULLA ON OLLUT
Luin pitkään digilehteä aamulla, löysin kirjastosta Béla Bartókia, tapasin musikologian kirjastossa ystävällisen sedän, koin miellyttävät bänditreenit, tein kreikkalaista salaattia ja kirjoitin jotain. Kiirettä ei ollut eikä paineitakaan.

5. KUKA ERITYINEN IHMINEN ON MIELESSÄSI JUURI NYT?
Friherre Micko.

6. MITÄ TEIT ENNEN TÄTÄ?
Laitoin sämpylätaikinan kohoamaan.

7. LEMPIJUOMASI?
Kahvi, maito, cola-appelsiini-grandi, tuoremehu ja viini, usein erikseen.

8. TALVI VAI KESÄ?
Jos tässä masentavinta, vaarallisinta ja brutaaleinta vuodenaikaa haetaan niin talvi.

9. MILLOIN/MISSÄ OLET PARHAIMMILLASI
Triolibiitissä.

10. LEMPIVÄRISI?
Vihreä.

11. KENELLE PUHUIT/ KIRJOITIT VIIMEKSI JA MITÄ?
Kirjoitin kaverille sähköposteja, jotka käsittelivät kansanmusiikkia, sanoituksia, paperille jäljentämistä ja erään kuvataideteoksen mesitsiä.

12. MITÄ ODOTAT TÄLLÄ HETKELLÄ?
Humanoideja...

13. MILLÄ OLET YLEISIMMIN MATKASSA?
Pyörällä.

14. PELKÄÄTKÖ JOTAIN?
Epäonnistumisia ja terveyden menettämistä.

15. MIKÄ ON LEMPIALKOHOLI JUOMASI/DRINKKISI?
Jauhelihakalja. Kyllä käy sääliksi kasvissyöjiä!!!

16. MILLOIN JOIT ALKOHOLIA VIIMEKSI?
Toissa päivänä.

17. TOIVE-AMMATTISI?
Kulttuurihahmo.

18. KUINKA PITKÄ OLET?
182.

19. KUUNTELETKO MUSIIKKIA NYT?
Kyllä. King Crimsonin Elektrikiä.

20. ONKO SINULLA LÄVISTYKSIÄ?
Ei.

21. OLETKO IHMISSUHTEESSA JUURI NYT?
Kyllä.

22. MANSIKKA VAI SUKLAA?
Suklaa.

23. MITÄ LEHTIÄ LUET?
Helsingin Sanomia, Soundia, Aikalaista, Metroa, Parnassoa, Voimaa, Tuli&Savua ja siinä kai ne.

24. HOROSKOOPPIMERKKISI?
Jousimies.

25. USKOTKO HOROSKOOPPEIHIN?
En ennen kuin näen.

26. SYNTYMÄPÄIVÄSI JA VUOSI
Tiistaina 1985. Miksi tässä tällaisia kysytään? Mitä jos ei halua vastata?

27. HIUSTESI VÄRI?
Vaaleahkohkot.

28. SILMIESI VÄRI?
Harmaat.

29. BÄNDI/ ARTISTI JOTA INHOAT?
Ei tule inhottavinta juuri mieleen. Iron Maiden?

30. ALUSHOUSUSI OVAT?
Kyllä ne eksistoivat.

31. ONKO SINULLA PALJON SALAISUUKSIA?
Ei.

32. KÄYTÄTKÖ JOTAIN HAJUVETTÄ / PARTAVETTÄ?
Toisinaan sellaista, mitä olen joskus saanut jostakin.

33. MISTÄ PIDÄT IHASTUKSESSASI ENITEN?
Eleistä, ajatuksista ja ulkomuodosta.

32. MITÄ TV OHJELMIA SEURAAT?
Ylen elävää arkistoa. Toisinaan yritän bongata keskusteluohjelmia tai Frasierin.

35. KETKÄ OVAT SINULLE TÄRKEIMPIÄ IHMISIÄ JA MIKSI?
En lähde tässä yhteydessä nimiä luettelemaan.

36. MITKÄ OVAT LEMPIAINEITASI KOULUSSA?
Äikkä ja pitkä matikka.

37. OLETKO HYVÄ KOULUSSA?
Kyllä.

38. OLETKO IHASTUNUT, RAKASTUNUT?
Kyllä.

39. ONKO SYDÄMESI KOSKAAN KUNNOLLA SÄRKYNYT, MIKSI?
Kyllä. Rakkauteni kohde vaihtoi rakasta.

40. LEMPIELÄIMESI?
Murjaanikamelit.

41. ONKO SINULLA PALJON YSTÄVIÄ?
Ei.

42. OLETKO KOSKAAN OLLUT NYRKKITAPPELUSSA?
En muistaakseni.

43. KENEN KANSSA PUHUT ENITEN PUHELIMESSA. KUINKA PALJON?
Äidin kanssa. Keskimäärin useita minuutteja viikossa.

44. OLETKO PALJON TIETOKONEELLA?
Erittäin.

45. PIDÄTKÖ KOULUSTA?
Kyllä.

46. OLETKO SOSIAALINEN?
En.

47. OLETKO USEIN JUHLISSA?
En.

48. TYKKÄÄTKÖ MATKUSTAA?
Vain lyhyesti.

49. MISSÄ OLET OLLUT?
Ruotsissa, Portugalissa, Kreikassa ja Tunisiassa.

50. MINNE HALUAISIT VIELÄ MATKUSTAA?
Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan, Kaukoitään, Marsiin ja tulevaisuuteen.

51. OLETKO KÄNNYKKÄRIIPPUVAINEN?
Varmaankin.

52. OLETKO MATERIALISTI?
Ontologisessa mielessä kyllä.

53. TAVAROITA, JOISTA PIDÄT?
Tietokone, syntetisaattori, rummut, kitara, kirjat, paperit, kynät, lamput.

54. SUUTUTKO HELPOSTI?
En.

55. MITEN PURAT ÄRTYMYSTÄSI?
Olemalla vielä hiljempaa.

56. OLETKO TÖISSÄ?
Tavallaan. Nykyinen työelämä muistuttaa entistä työttömyyttä.

57. HARRASTUKSESI?
Partio, näytelmäkerho, maastojuoksu.

58. MISTÄ HAAVEILET?
Maineesta.

59. JOS OTTAISIT TATUOINNIN, NIIN MILLAISEN JA MINNE?
Frank Zapan naaman takapuoleeni.

60. MISTÄ JA MITEN SINUA YLEENSÄ KEHUTAAN?
Musiikkiin liittyvissä asioissa esimerkiksi sanoilla ”ei saatana”.

61. VOISITKO SEURUSTELLA ITSEÄSI VANHEMMAN KANSSA?
Miksen.

Mihin on hävinnyt kysymys 62? O_o
Senpä tietäisin, varmaan joku vahingossa poisti.

63. LEMPIKAUPUNKISI SUOMESSA?
Tampere.

64. MILLAINEN OLO SINULLA ON TÄLLÄ HETKELLÄ?
Sellainen että voisinpa mennä laittamaan sämpylät uuniin jos kehtaisin.

65. HYVIÄ PUOLIASI? (LUONTEESSASI)
No jos ihan luonteessa niin vaikka että osaan kuunnella.

66. HUONOT PUOLESI?
Epäseurallisuus. Ei sille oikein voi mitään.

67. MENISITKÖ NAIMISIIN RAHAN TAKIA?
Järkiavioliitoissa on enemmän järkeä kuin romanttisissa.

68. LEMPINIMIÄ?
Oikea nimeni on tarpeeksi lempinimimäinen.

69. KUKA JULKISUUDEN HENKILÖ HALUAISIT OLLA, MIKSI?
Neil Young, koska hän on onnistunut säilyttämään arvokkuutensa ja on muutenkin niin kuuluisa.

70. HENKINEN IKÄSI?
Sama kuin hengellinen ikäni eli 2008.

71. KUINKA VANHA HALUAISIT OLLA?
10 000 -vuotias, jotta näkisin tulevaisuuden.

72. OIKEA/VASEN/MOLEMMAT KÄDET
Vasta meemeissä tällaiset asiat tulevat todella käsittelyyn. Vaikkapa molemmat.

73. PUHUTKO MUITA KIELIÄ?
Mitä "muita"? Kyllä puhun.

74. ELÄTKÖ ELÄMÄÄSI JUURI NYT?
En juuri tällä hetkellä.

75. VIHAATKO ITSEÄSI?
Joskus.

76. ONKO SINULLA PAHOJA TAPOJA?
On kyllä. Rokin klassikoiden ylenmääräinen kuunteleminen ainakin.

77. KAHVIA VAI TEETÄ?
Melko myöhään kyllästyin tähän meemiin.

78. OSAATKO LAULAA?
Pysyn paikoin äänessä.

79. VIIHDYTKÖ YKSIN/ PORUKASSA?
Harvemmin viihdyn.

80. MITÄ MUUTTAISIT ELÄMÄSSÄSI?
Muutokset pitäisi sijoittaa niin varhaiseen nuoruuteen, etten osaa sanoa mitä.

81. OLETKO ITSEVARMA?
Vain kun mikään ei uhkaa.

82. YMMÄRRETÄÄNKÖ SINUA?
Hämmästyttävän hyvin.

83. POLTATKO?
En.

84. KIROILETKO?
Hämmästyttävät sellaiset jotka eivät.

85. SATAA, JA SINUN PITÄISI PÄÄSTÄ NOPEASTI JONNEKIN. LINJA-AUTO JA HENKILÖAUTO EIVÄT OLE VAIHTOEHTOJA. MITEN TOIMIT?
Painan kädet silmilleni ja kävelen kuin takaa-ajettuna ympäri huonetta.

86. OLETKO SATUTTANUT ITSEÄSI?
Kyllä.

87. OLETKO OLLUT RAKASTUNUT?
Olen.

88. UINUT ALASTI?
Kyllä.

89. OLLUT LEIKKAUKSESSA?
Kerran.

90. NUKKUNUT ULKONA?
Muun muassa vahingossa keskellä öistä metsää hangessa.

91. OLLUT PAHASSA KRAPULASSA?
En varmaankaan.

92. OLLUT TV:SSÄ TAI RADIOSSA?
Molemmissa. Televisiossa esiinnyin niin pienenä, etten ole siitä edes ihan varma.

93. ONKO SINULLA YHTÄÄN HULLUA YSTÄVÄÄ?
Ei tietääkseni ihan mielisairaalahullua.

94. PARAS INSIDE-VITSINNE?
Veden maistuminen nousee esiin liiankin usein.

95. KENEN LUONA OLIT YÖTÄ VIIMEKSI?
Tyttöystävän.

96. KOSKA NAUROIT VIIMEKSI? MILLE?
Äskettäin tälle. Voi vitsi.

97. KUKA NAUROI VIIMEKSI SINULLE? KOSKA?
Joku bändikaveri kuitenkin nauroi treeneissä. Miksei kysytty syytä?

98. JOKA SAI SINUT KUUMAKSI?
Sovitaan, että tämä oli ihan onnistunut kysymys.

99. KETÄ SUKULAISTASI MUISTIT VIIMEKSI TEKSTIVIESTILLÄ?
Äitiä.

100. KENEN KANSSA VIIMEKSI KATSOIT ELOKUVAA?
Tyttöystävän. Se oli Fellinin 8½.

Venom

2008-06-11T21:30:00.008+03:00

Näin tänään pätkän heavy metal -yhtye Venomin keikasta, enkä osannut sanoa, oliko siinä kyse parodiasta vai brutaalista lastenmusiikista. Luultavasti molemmista.

Olen vireessä

2008-06-10T19:14:00.010+03:00

Näitä syntyy nyt liukuhihnalta kuin vauvoja vauvatehtaassa, sivuun luiskahdellen.

{Musiikki: menevä beat}
Yksinkertaista, teippiä

Kaarre on aina vasta alkamassa.
Rappuset näyttävät tulevan päälle.
Aerodynaamiset city-ihmiset
lähestyvät vaarallisilla nopeuksilla.

Painan vain heti ensimmäistä nappulaa.
On turha väistellä kohtaloaan.
Odotan pelastusta asematunnelissa.
Yksinkertaista muttei toimivaa.

Silloin saavun tarun ja toden yhtymäkohtaan.
Hyppelen rajan yli edestakaisin.
Olen eri mahdollisuuksien välinen tukos,
en tiedä hengittäisinkö sisään vai ulos.

Välttelen tilanteita, joissa en saa mitään aikaan,
enkä siis mihinkään tilanteisiin hankkiudukaan.
Jos silti tulee jotain yllättäviä seurauksia,
minulla on niitä varten mukana teippiä.

Olen meinannut järjestää korvatulpat,
siis melkein meinannut hallita ääniä.
Käyn eri ympyröissä kääntymässä
hallitsemassa käännösteni syitä.

Painan vain heti ensimmäistä nappulaa.
On turha väistellä kohtaloaan.
Täytän lottokupongin ihan tunnelmissa.
Yksinkertaista muttei toimivaa.

Silloin saavun tarun ja toden yhtymäkohtaan.
Hyppelen rajan yli edestakaisin.
Olen eri mahdollisuuksien välinen tukos,
en tiedä hengittäisinkö sisään vai ulos.

Mennään kapitalismia

2008-06-06T14:31:00.009+03:00

"Kapitalismin kritiikki käy kaupaksi" otsikoi Hesari. Mainiota, mainiota. Kenenköhän siinä pitäisi hieroa käsiään? Kapitalismi syö kritiikin sisäänsä ja pullauttaa siitä ulos kultareunuksisen juhlapainoksen, josta pystyy pyytämään korkeamman hinnan. Jykevät kannet parantavat ja kritisoivat maailmaa entistä kovemmin.

Uskon Naomi Kleinilla olevan täysi työ kapitalismin kritiikkinsä markkinoinnissa, joten häntä pitäisi auttaa kaikin keinoin. Kai uudessa Sinkkuelämää-leffassa joku jo lukee kapitalismin kritiikkiä? Ellei lue niin johonkin tulevaan supersankarimäjäykseen sitä olisi ainakin ujutettava mukaan, jotta saataisiin nuoretkin kiinnostumaan yhteiskuntakritiikistä. Mäkkärissä voitaisiin myydä perheen pienimmille Happy Meal -aterioita, joista löytyisi viikoittain vaihtuva kapitalismia kritisoiva lelu. Aikuisia varten kampanjointiin otetaan mukaan Bono ja Kimi Räikkönen kertomaan, mihin asti he ovat päässeet urallaan kapitalismista huolimatta. Kritiikki esineellistetään eroottisen oloiseksi nuoltavaksi esineeksi, jotta mallit voivat imeskellä sitä kadunvarsilla kuin jäätelömainoksissa. Ei ole ihan helppoa kaupata pelkkää kritiikkiä. Mutta jos ihmiset saadaan hankkimaan kirjallisuutta hyllyihinsä enemmän kuin he ehtivät lukea, he samastuvat hyllyjensä ylimitoitettuun viisauteen ja lopulta kaikki voittavat. Onneksi ei ole olemassa määrällistä ylärajaa sille, kuinka paljon ei ehdi lukea: bisnes voi kasvaa rajattomasti!

Tämä kirjoitus sisällyttää oman kritiikin itseensä kuten kapitalismikin: hyi. Eihän oikeasti ole olemassa yhtä möhkälettä "kapitalismi", joka olisi joko tuhoisa tai epätuhoisa. Ajoittaisia järkeviä kohtia kuitenkin ilmeni. Ne eivät siinneet pelkästään Hesarin ironiasta, vaan ennen kaikkea verkkoloki Koiranmutkien hiljattaisesta markkinointipohdiskelusta. Koiranmutkien kirjoitukset ovat muutenkin erittäin tutustumisen arvoisia. Niiden ainoa vika on, että niitä pitää lukea ilmaiseksi.

Bachin mahdollinen ratkaisu

2008-05-28T00:39:00.005+03:00

Se on aikapommiyhteiskunnalle macgyverismi, kun Glenn Gould tulkitsee J.S. Bachin biichejä. Silloin unohtuvat elintapoihin liittyvät trivialiteetit - pahus. Kuolavana venyy kuin unelma paremmasta ja tiimalasitippana mäjähtää värisevään lihaan. Siinä lepää armeijamainen kuri humanismin valjaissa, harmonia eksentrikon hiiviskelevien hämähäkkisormien vankina. Kerrankin hyräily rauhoittaa.

Saarnastuolin takaa kuuluu taas laahaavaa ääntä

2008-05-25T17:56:00.008+03:00

Tuo edellinen purskahdus jäi purskahdukseksi, koska aiheesta ei tee mieli kirjoittaa kuin purskahdellen. Aineksia olisi kuitenkin vaikka herkkukorin arvontaan. Helposti voisi kritisoida kaikkea: taidetta, eläinten kohtelua, ihmisten reaktioita. Sitä että harva on valmis tinkimään eläinten huonosta kohtelusta, vaikka on kyllä valmis vaihtamaan kanavaa, jos sieltä tulee taidetta. Eritoten sitä, että kulkukoiran marttyroimisesta seuraa vain nettiadressi: meillä on varaa laskea vaikuttamiseksi ulkoa opitun nimen näpytteleminen nettisivulle, ikään tuo nimi merkitsisi jotakin muuta kuin ilmausta siitä, että nyt joku muu saisi tehdä jotakin (ja sitä että "minä olen sentään hän, joka on tämän niminen!").

Minäkään en muuta tapojani. Siitä huolimatta, että nyt eräs koirakin on jo saanut surmansa galleriaoloissa. Toki minua liikuttaa enemmän koiran kuin sian poismeno, mutta en osaa samastua moralisointiin niin kauan kuin edelleen tapan välillisesti muutaman eläimen päivässä. Samaten luin tänään puoli minuuttia bangladeshilaisen vaatetehtaan kurjista oloista ja korkeintaan ihmettelin, millaisia unilääkkeitä H&M:n johtajat mahtavatkaan tarvita saadakseen unta. Siirryin sarjakuvasivulle ja ostan kohtapuoliin uuden pikkutakin ottamatta selvää, millaisissa kauhugallerioissa sekin vaate on kyhätty. Tajuan kehittyneen moraalin vain ajatusten tasolla.

Ajan vaatimus olisikin muuttaa ajatukset teoiksi. Sen varaan on ihan turha laskea, harmi kyllä. Ei se tiikerikatka lähde Itämerestä, vaikka aiheuttaisi mitä rehevöitymistä tai edes tajuaisi sitä; me kädelliset olemme tiikerikatkan ylpeitä sukulaisia emmekä osaa hyödyntää meille suotua tajuamisen kykyä yhtään sen enempää. Pentti Linkola, esimerkiksi, on yleisen mielipiteen mukaan malliesimerkki turhasta ihmisestä, koska hän lääkitsee diabetestaan - hänen olisi tietysti pitänyt kuolla pois suosiolla ajatustensa mukaisesti jo varhain eikä jakaa ajatuksiaan ja osallistua kaiken maailman julkisiin keskusteluihin, nuija. Nyt vaaditaan tekoja: osta ympäristöystävällisempi auto, pistä nimi nettiadressiin. Sekin on enemmän kuin pelkkä valistaminen tai blogiin ajatteleminen. Tärkeää on säilyttää tekojen näennäisyys.

Vietän parast'aikaa kesälomaa puutarhassa loikoillen. Olen lukenut muinaisista kulttuureista ja nauttinut alkoholijuomia auringossa. Syönyt hyvää kalaa ja pitänyt H&M:n vaatteita. Seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostakin vieraantuneesta.

Taiteen ja elinkeinojen ero

2008-05-22T18:03:00.007+03:00

Loistavassa puhalluksessa vaihdettiin tänään lauseita taiteilija Guillermo "Habacuc" Vargasin koirankidutusteoksesta. Koiran kiduttaminen saa useimpien silmämunat tärisemään. "Habahaban" osaksi on kuitenkin koitunut runsaasti negatiivista julkisuutta, eikä hän enää pääse uusimaan teostaan. Hyvä ettei pääse, sillä hän kehtasi kutsua murhatyötään taiteeksi, salli vieläpä ihmisten tulla paikan päälle seuraamaan teon edistymistä. Tällaiset taiteilijat kuvittelevat, että "taiteen nimissä voi tehdä mitä hyvänsä". Häpeäisivät. Taide ei ole mikään elinkeino; sen nimissä ei tapeta. Elinkeinot erikseen. Toivottavasti edes joku kiinalainen söi sen koiran, ettei kuollut turhaan raukka. Vaihtoehtoisesti "Barbababa" voisi hankkia itselleen ammatin ja kiduttaa sitten luvan kanssa eläimiä niin ettei kenenkään tarvitse katsoa.

Puhelen, jotta ilmat pysyisivät

2008-05-19T21:51:00.006+03:00

Elämäni summittainen kuvailu jatkuu. Siinä olen parhaimmillani, kuten myös elämäni summittaisessa elämisessä. Yritän parhaani mukaan jättää aikaa muuhunkin - eihän kannata laskea kaikkea yhden kortin varaan. En elä ihan niin hyvin, että siihen kannattaisi käyttää koko aikaa. Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie, sen kun hyvin teet, se kaiken aikasi vie. Ja ennen kaikkea: life is like a grapefruit, it's orange and squishy. Tämän kaukaa viisaan peliliikkeen vuoksi olen katsonut parhaaksi harjoittaa myös niin sanottua nolife-toimintaa.

Syvämietteisen avauksen innoitti ihan elämäntilanteeni. Se näyttää tunkeutuneen päivärutiineihini ikään kuin sillä olisi jotakin relevanssia. Vuorokauteen on nimittäin taas paikoitellen ilmestynyt liikaa tunteja. Kuinka moni voikaan sanoa noin! Olen ihan kuin Jarkko Martikainen eilen Arto Nybergin sohvalla, hehkutan vapauttani ja vaikutan älykkäältä puhumalla kirjakieltä. Mutta olen vain niin kertakaikkisen saamaton hankkimaan itselleni enempää velvollisuuksia kuin on ihan pakko. Päätin juuri kevään opinnot selviämällä persoonallisuuspsykologiasta. Samalla toivotin tervetulleeksi kesän ja sen rahaa muassaan tuovat filosofianopinnot. Näihin hommiin ei montaa tuntia päivässä saa tuhrattua, ja sitten voikin pohtia, mihin loput tunnit pistäisi. Yleensä turhuuksiin: olen ollut huomaavinani, että lisääntyneestä vapaa-ajasta saa käytettyä aina vain murto-osan lisää tähdellisiin asioihin. Sekin on silti lisää.

Persoonallisuuspsykologisesta koettelemuksesta jäi kuin jäikin jotakin käteen. Muotoilen seuraavan hyvin vapaasti, lähes omin, suomen kieleen vivahtavin sanoin: kaksi persoonallisuuden hyvinvoinnille tärkeää osasta, itsetuntemus ja itsetunto, joutuvat usein ristiriitaan, jolloin itsetuntemuksen pyrkimys johdonmukaisuuteen voittaa usein itsetunnon kohentamisen; näin esimerkiksi joskus hankittu negatiivinen mielikuva itsestä aina vain vahvistuu, ellei välillä pistä johdonmukaisuutta syrjemmälle hyvinvointinsa nimissä. Siinä niinku se suurin omaan elämään liittyvä oivallus, jonka psykologiankurssi tarjosi. Psykologisten tieteiden tuotokset ovat usein arkiajattelun ulottuvilla. Siksi oivalluksia ei oikein pääse opiskellessa syntymään samaa tahtia kuin vaikka filosofiaa lukiessa. No, en ole lukenut kumpaakaan mitenkään syvällisesti, harha on siis luultavasti omani kuten mielipiteenikin. Ja onhan meillä sentään rikkaus nimeltä Freud, herra arkiajattelun arkkivihollinen.

Tyytyväinen elämä sikiää joutilaisuudesta. Luovuus sikiää joutilaisuudesta. Blogikirjoittaminen sikiää joutilaisuudesta - ryhdyin langettamaan tätä vitsausta päällenne viime kesänä juuri tällaisen joutilaisuuden vallassa. Olosuhteet ovat yhtäkkiä pelottavan samanlaiset kuin silloin: kuumuus on palannut, tietokoneen piipaa-ääni on palannut, nukahtamisvaikeudet ovat palanneet, ulkona on vihreää, kaupungille huvittaa lähteä jo pelkän vaihtelun vuoksi, kirjoitan sointupapereita puhtaaksi ennen kuin olen ehtinyt todeta laulut huonoiksi, ostan olutta vaikkei pitänyt, vastaan sähköposteihin laveammin, katson netistä videoita moneen otteeseen, (Toivo Sukarin olemus tuottaa tyydytystä), alan punnertaa, luen enemmän, istun puistoissa kunnes selkä puutuu, toivotuista työpaikoista ei kuulu mitään (kokemukseni käännöstoimistoista ovat tähän mennessä kauttaaltaan negatiivisia yhtä kokemusta lukuun ottamatta - siihen yhteen en päässyt töihin), imuroin vältelläkseni lukemista, soitan kotiin vältelläkseni imuroimista, kuuntelen Tukevasti ilmassa -hupailun vanhoja jaksoja koska en kuitenkaan nukahda, murehdin pimeyden väistämätöntä lisääntymistä jo ennen juhannusta, tunnen aamuyöstä oloni päivämäiseksi ja rento fiilis häivähtelee suihkun parhaina hetkinä. Tulevaisuudesta ei juuri ole hajua, mutta taustavärinä on kauttaaltaan paljon hilpeämpi kuin vuosi sitten.

Pitelen ilmoja, jotta ihmisillä olisi mistä puhua

2008-05-18T01:05:00.011+03:00

Yritin avata polkupyörän sileiksi kuluneita muttereita hunajalla, mutta pakko se oli todeta humanistikeinot turhiksi. MacGyver olisi siinä onnistunut, vaan hän olikin humanisteista suurin. Selvitin sitten tilanteen rautasahalla, ihan pyöränkorjaajaa vältelläkseni. Tuli jukuripäinen suomalaisolo. Sahasinpa vielä melko epävammaisesti siihen nähden, että olen sahannut viimeksi yhdeksän vuotta sitten. Minusta on sukeutunut lyhyessä ajassa tottunut pyöränkorjaaja. Tammikuussa yritin päästä halvalla ja ostin halvan, käytetyn pyörän. Kaikenlaista on tapahtunut ja vettä virrannut Tammerkoskessa, mutta ehjänä se pyörä ei ole vielä pysynyt eikä pysy vastedeskään. En aio oppia tästä virheestä vaan yrittänen vielä joskus ostaa uudelleen halvan pyörän, kunhan tuskanhiki on ehtinyt kuivua ja solukko vaihtua. Liikenne ei ole vahvuuksiani, siksi yritän väärin.

Joskus on tuntunut, että kirjojen lainaaminen kuuluisi vahvuuksiini. Vaan mitämaks? Yritin lainata kirjastosta tutustumismielessä V.A. Koskenniemeä ja mielestäni onnistuinkin siinä, kunnes kolmisenkymmentä sivua luettuani huomasin lainanneeni Hellaakoskea. Nimet ovat huomattavan samankaltaiset, eivätkö olekin, ts. huomaamattoman samankaltaiset? Enkä ole ainoa nimien kanssa sekoileva henkilö, sillä kirjan selkämyksessä nimi esiintyy muodossa "Hellakoski". Positiivisesti ajatellen Hellaakoski oli varmaan vähemmän provosoiva vaihtoehto kuin Koskenniemi. "Jo naurahti mies, jo nokkansa nosti / kuin auringosta ois pudonnut posti / hänen luettavakseen, kun siinä hän kyykki / pakaroittensa alla kova, kivinen pyykki". Kirjan nimi on Sarjoja.

Riimeissä kun ollaan niin lainasin myös Juicen levyn, ja se olikin sitten yllättäen Juicen levy. (Kuulinko rumpufillin?) Kyseessä on Dokumentti vuodelta 1981, suhteellisen unohdettu, kuten Juicen LP-kokonaisuudet ylipäänsä. Unohtamisen ymmärtää, kun kuuntelee näitäkin kuplettitunnelmia. Juicen biiseistä halutaan muistaa vain rokkaavimmat tai ne, jotka ovat niin pistämättömiä ettei kukaan jaksa nillittää kuplettimaisuudesta (niinku vaiks Daisarit). Kun taas vähemmän pistämättömästi Juice imitoi Dokumentin Kaksi vanhaa pierua -biisissä humalaisia pieruja hassuin äänin, mikä suoritus ei ole ikuistunut suomirokin kaanoniin. Dokumentissa jotenkin haisee pieru muutenkin, eikä se edes tunnu dokumentaarisesti kovin arvokkaalta. Pikemminkin sellaiselta elähtäneeltä välimallin tujaukselta. Juice on kuitenkin pitänyt pyykistään, sillä hän on soittanut kaikki levyn instrumentit - siitä puolesta löytyy levyn henkilökohtaisuus, jos jostakin. Lainasäkeitä ei kehtaa laittaa. Hellaakoski 1, Leskinen 0.

Kaiken henkisen ja aineellisen köyhyyden keskellä ostin sinkkitabletteja, etteivät hiukset lähtisi - vaikka Juicessa olivat toki nerokasta myös hiukset. Pelkillä pillereillä ei elä vielä näin kasvuiässä, joten vastapainoksi raahasin ruokakaupan roskiksesta kaikenlaista murkinaa, mm. 500 kg painaneen oliivipurkin, jonka sisältö paljastui kotona pilaantuneeksi. Yllättäen pois joutivat myös sieneltä maistuneet tomaatit ja salaatit, juhlapyhiä odottelemaan jouti kolhuinen 5 Fruit Cocktail in Syrup. Saldoksi jäi banaaneja ja jalopenopurkki. Voin kertoa, että punainen jalopeno ja banaani maistuu melko samalta kuin vihreä jalopeno ja banaani. Myös mätitahnaa minulla olisi, mutta minulla on myös vielä vähän makuaistia, joka estää kokeellisen yhdistelyn ja muun tärkeän pioneerityön.

Ilmassa on leijunut sellaista, että ihmisiä houkuttaisi kakkaamisen lopettaminen.

Tuuliliekki

2008-05-15T19:25:00.004+03:00

Pimeässä istumme kalpeina valveilla, huulet silminä. Ei viitsi sytyttää lamppua, ettei houkutella hyönteisiä. Tuuli katsoo kuin ilmettä, tunnustelee piirteitä. Pidän silmiä kiinni niin kauan että ne pysyvät itsestään. Älä huoli... me voimme sänkyjä harrastaa koko illan kahdestaan.

Juttui

2008-05-14T10:54:00.012+03:00

Käväisimme paikallisella ylioppilasteatterilla Masentavassa maanantaissa ja huomasin viimeistään sen jälkeen että kannatti. Järjestely paikan päällä oli hieman epämuodollisen hämyinen. Ei oikein edes voinut olla varma, oliko siellä muita kuin teatterilaisia, mutta mikäs siinä, ellei katsoja tunne itseään stalkkeriksi. Esitysten tekijät ja heidän alkuperänsä jäivät siinä hämyssä hämärän peittoon, mutta nyt netti näyttää kertovan, että maanantain oivallisuudesta oli vastuussa Lasse Forsgren näytelmällään Tyhjiä jutskia. Se oli sellainen, etten ole aikaisemmin nähnyt. Se ei ehkä kerro paljon, koska näkemäni teatteriesitykset melkein voi laskea. Se kertoisi jo enemmän, jos lisäisin, että siihen verrattuna olen jo nähnyt suurimman osan nytkin pyörivistä teatteriesityksistä käymättä varsinaisesti katsomassa niitä. Tässä Forsgrenin jutussa, tai jutuissa, oli näetsen kyse jostakin erilaisesta ja viehättävästä.

Esityksen rajoja oli vaikea tietää, jos sen voisi niin muotoilla: eikä se ollut vaivaannuttavaa vuorovaikutusta yleisön kanssa, vaan yleisö sai katsoa ihan rauhassa, kun Forsgren puolinäytteli yksin ja tuntui häilyvän roolihahmojen ja oman itsensä välillä niin ettei pokka pitänyt ihan koko aikaa. Viehätys juontui myös tuosta flegmaattisen oloisesta puolinäyttelemisestä. Ainakin minusta se teki tilanteen kutkuttavan epäsovinnaiseksi. Sellaiseksi, että nyt kymppiluokan nokkela uskalikko järjestää shown. Tyyppi yksin lavalla eikä oikein edes näyttele! Ajatukseni harhailivat esityksen ulkopuolella ja teknisissä seikoissa kuten aina, mutta tällä kertaa - huom. - se tuntui juuri sopivalta. Sai kysyä: mitä se nyt siinä yrittää touhuta, oliko tuo esitystä, onpa se joutunut ostamaan paljon leipää kaikki noita leipäpusseja varten, lukeeko se noita vuorosanoja lapusta oikeasti siksi ettei se muista niitä? Siinä ei turvauduttu avoimesti läskiksi lyömiseen, mikä olisikin lässäyttänyt koko homman, vaan, noh, sen läskin näyttämiseen. Asetettiin vadille näytelmän kudos ja kierrettiin sillä tavalla se todellisuusilluusion luomisen pulma. Tällaisia olisi hauska nähdä lisää.

Olemme saaneet viisi vuotta juuttunut silmäni

2008-05-09T12:40:00.005+03:00

Googleen on ilmestynyt käännöstoiminto! Se on runollinen.

Ja kaikki rasva-skinny ihmisiä,
ja kaikki korkea-lyhyitä ihmisiä
Ja kaikki ei kukaan ihmisiä,
ja kaikki jonkun ihmiset
En ole koskaan ajatellut
Id tarvitsee niin monia ihmisiä

A Girl my age laukesi hänen pään,
paina joitakin pieniä lapsia
Jos musta ei ollut a-vetäessä häntä pois,
uskon, että hän olisi tappoi heidät

- David Bowie, Five Years, insinöörien suomennos

Ja niin, tässä blogissa ei enää käsitellä kuin David Bowieta. Vaikka hän vapautuu albumia ja lukuisia sinkkuja aiemmin, David Bowie ensimmäinen pyydetty silmän ja korvan, yleisölle syksyllä 1969, kun hänen avaruus-ikä mini-melodraama "Space Oddity" pääsi viisi, Britannian singlelista! (Lähde: Wikipedia.) Tämähän toimii kuin Blogilista.

Bowie on kuin sipuli, eli rock ja aitous

2008-05-04T12:41:00.016+03:00

David Buckleyn elämäkerta David Bowiesta ei ole maailman lyhintä luettavaa, sillä Hurskas kurjuus on kuulemani mukaan melkein 500 sivua ohuemp. Suomalaiseen maalaiselämään tutustuminen olisi olennaisempaa kuin yhden kokaiinilta pöllähtävän laulajan elämästä lukeminen. Kuitenkin jos jokin olisi kaivannut kokaiinia, niin perinteikäs suomalainen maalaiselämä. Luin silmät pullottaen Buckleyn kirjan, niin että matka Turkuun meni nopeasti. Turussa ollessani kuulin bändejä Retropop ja Daisy, jotka toteuttivat sitä yleistä harhaluuloa, että hyvän popin pitäisi olla konventionaalista. Luulon näytti harhaksi myös yleisö, jonka läpi bändien esitykset valahtivat kuin pissa vappukansan elimistä. David Bowie joutui huomaamaan saman 80-luvulla, kun hän kerrankin tyytyi vastamaan musiikillaan yleisön odotuksiin: hänen stadionrockkaudellaan mikään ei onnistunut, paitsi camp-hengessä.

Buckleyn kirja on perusteellinen. Kiinnostavia kommentteja pääsevät esittämään monet Bowien työtoverit, muiden muassa bloggaajakollega Adrian Belew. Harmillista kyllä Buckley fanittaa liikaa ja ailahtelee kirjoittajana analyyttisyyden ja ihailun välillä. Lisäksi hän menettää otettaan kirjansa kohteesta tämän ikääntyessä. Olisin ollut erityisen kiinnostunut siitä, mitä Bowie on puuhannut uransa huipentumien jälkeen 90-luvulla. Niillä tienoin kuvaus muuttuu niin ylimalkaiseksi, että lukijan omat oletukset pääsevät rakentamaan Bowien persoonan kirjailijan kuvauksen sijaan.

Eheän Bowien Buckley tarjoilee 60- ja 70-luvulta: ensin pyrkyrimäisen ja lahjakkaan laulunkirjoittajan, sitten tähteyden saavuttaneen ja sitä myöten eksyneen luurangon. Tähdellisintä on, ettei Bowie Buckleyn kertoman mukaan ole polveilevan uransa aikana ollut muotivirtauksia seuraava teeskentelijä, vaan itse asiassa muotivirtauksia seuraavaa teeskentelijää näyttelevä teeskentelijä. Hänellä oli siis aina kaksi roolia päällekkäin, toinen kulloisenkin alter egon alla. Bowie ei milloinkaan ollut ainakaan rokkari: hän vain hyödynsi hetkellisesti 60- ja 70-luvun vaihteessa rockin nostetta eikä sitten enää tähtiin lennettyään tiennytkään, mihin mennä seuraavaksi. Sitä seurannut musiikkityylien kanssa flirttailu ikuistui rockin kaanoniin ja muuttui peruskiveksi, jota myöhemmät rokkarit ovat siitä lähtien tavoitelleet huomaamatta Bowien perimmäistä epäaitoutta. Buckley lainaa paljastavaa vuoropuhelua vuodelta 1993, jossa ovat osapuolina Bowie itse ja hänen jalanjälkiään kulkevan Sueden laulaja:

Brett Anderson: "Me emme missään tapauksessa ole suunnitelleet kaikkea etukäteen. Me teemme mitä teemme täysin luonnollisesti."
David Bowie: "Ah, juuri siinäpä ero piileekin. [...] Kaikki minun tekemäni oli keinotekoista."

Bowien keinotekoinen 70-luvun musiikki oli muuttunut parissakymmenessä vuodessa siksi, mitä itsensä aidoiksi käsittävät rokkarit tekivät 90-luvulla. Bowien teeskentely oli muuttunut aitoudeksi. Ei siis ole yllättävää, että Bowiesta kuoriutui vanhemmiten taiteensa kustannuksella pelaava liikemies. Hän ei ollutkaan missään vaiheessa "aito" taiteilija. Sama epäilys voidaan kyllä kohdistaa vaikka mihin, esimerkiksi Bowien kritisoiman 60-luvun hippiliikkeen pioneereihin. Veikkaisinpa, että jos Bob Dylanilta itseltään kysyttäisiin, hänkin vastaisi olleensa teeskentelijä; rakkauden ja aitouden asialla olivat sitten ne perässähiihtäjät, jotka menivät halpaan. Mutta Bowie ei kuulunut halpaan menijöihin, ja se toi hänen ulottuvilleen enemmän kokaiinia kuin suomalaiset talonpojat osaisivat uneksiakaan. Jos vapunpäivän piknikillä esiintyvien poppareiden kannattaisi tästä jotakin oppia, niin näyttelemään poppareina esiintyviä poppareita. Toisaalta sellainen on juuri sitä älyllistä rehentelyä, joka mahdollistaa asian itsensä tekemisen ilman että itse muka osallistuu. Onko väliä, tekeekö jotakin oikeasti vai leikisti, jos se näyttää samalta?

Hyönteisen sijamuoto

2008-04-28T22:37:00.008+03:00

Laskeutunut kärpänen,
siinä oleminen:
olento.

{Miten kärpäsen sähköisen paikallaan olemisen, siipien värinän ja jalkojen hieromisen, sen jatkuvan yhtäkkisen patsasmaisuuden, joka saa ilmankin väreilemään ja ajan muuttumaan sarjaksi valokuvia, saa olemaan läsnä sarjana huomaamattomia reaktioita, tiivistäisi pariin sanaan? Se tulis ekalle riville.}

Elitismi, melko hui

2008-04-20T15:29:00.007+03:00

Tyttö kaunis kuin voikukka otti minua kädestä ja johdatti Suomen Säveltäjät ry:n kevätseminaariin, jossa keskusteltiin aiheesta "Elitismi - tarvitaanko sitä?". Matti Klingen mielestä eliitti eli parhaimmisto valikoituu välttämättä alalla kuin alalla. Taitavia suunnannäyttäjiä ei kannata nitistää tasa-arvon nimissä, ettei mene lapsi pesuveden mukana. Saska Snellman huomautti, että kaikilla aloilla halutaan päästä osaksi eliittiä. Hauskasti se näkyy populaarikulttuurin uusimmissa lajeissa: larppaajat ja tietokonepelaajat tuovat alakulttuurinsa diskurssiin mitä hienostuneimpia termejä osoittaakseen, että he kelpaavat eliitin jäseniksi. M.A. Numminen pystyi kertomaan olleensa itse mukana sellaisessa toiminnassa 1960-luvulla, kun populaarimusiikkia alettiin Suomessa tehdä hovikelpoiseksi tarttumalla eliitin omaan käsiteapparaattiin. Poppi sai ansaitsemansa arvostuksen, mutta vaakakuppi keikahtikin toiseen ääripäähän: elitistinen taide joutuu nykyään turvautumaan viihteen keinoihin pysyäkseen hengissä. Molempia kuitenkin tarvittaisiin, sanoi Outi Nyytäjä. "Huonon maun squashia voi pelata vain korkeakulttuurin seinää vasten", hän mietiskeli ja kuvaili seikkaperäisesti useita huonoa makua ilmentäviä taideteoksia. Nyytäjän mukaan inhottavaa on sellainen keskitien kulttuuri, jossa mikään ei ole selvästi korkeaa eikä matalaa. Se on juuri sitä kulttuuria, jossa suomalaiset ovat hyviä. Korkeakulttuuriin liittyy elitismi ja elitismiin liittyy osaaminen, eivätkä ihmiset tykkää luokan priimuksista. Elitistiksi kannattaakin myöntyä vain lainausmerkeissä. Sellaisia tarvitaan, koska toisaalta olisi kiva saada paljon jotain uusia innovaatioita ja kaikille uudet kamerakännykät.

Close to your hard (I wanna be)

2008-04-17T14:09:00.017+03:00

Viisi vuotta

Rynnistin torin poikki.
Niin monet äidit huokaili.
Uutiset oli juuri saapuneet:
meillä oli viisi vuotta aikaa huokailla.
Uutistyyppi kyynelehti ja kertoi,
että Maa todella teki kuolemaa.
Se itki niin että sen kasvot oli märät.
Siitä tiesin, että se oli tosissaan.
Kuulin puhelimia, oopperatalon, suosikkisävelmiä.
Näin nulikoita, palikoita, silitysrautoja, telkkareita.
Aivoihin sattui kuin varastoon, siellä oli ihan täyttä.
Mun piti sulloa sinne niin paljon, että sain kaiken talteen.
Niin monia ihmisiä, kaikki paksut ja laihat
ja kaikki hujopit ja pätkät
ja kaikki ei-ketkään
ja kaikki jotkut.
Ei olisi arvannut, että mä tarvitsin niin monia.
Yksi mun ikäinen tyttö sekosi,
alkoi hakata jotain pikkulapsia.
Jos yksi musta ei olisi vienyt sitä pois,
se olisi varmaan tappanut ne.
Kipsikätinen sotilas kiinnitti katseensa Cadillacin renkaisiin.
Joku jepari meni polvilleen ja suuteli papin jalkoja,
ja yksi homo oksensi sen nähdessään.
Taisin nähdä sut jäätelöbaarissa
litkimässä pirtelöitä kylmänä ja pitkään.
Sä hymyilit ja vilkutit ja näytit niin terveeltä,
ettet tainnut tietää päässeesi tähän lauluun.
Oli kylmä ja satoi, mä tunsin itseni näyttelijäksi
ja ajattelin äitiä ja halusin palata takaisin.
Sun kasvot, rotu, puhetapa.
Suudellaan, olet rakas, nouse ja kävele!
Viisi vuotta jäljellä, mun silmiini piirtyneet,
viisi vuotta, melko yllättävää.
Viisi vuotta jäljellä, aivoihin sattuu,
viisi vuotta, ei enempää.
Viisi vuotta jäljellä, mun silmiini piirtyneet,
viisi vuotta, melko yllättävää.
Viisi vuotta jäljellä, aivoihin sattuu,
viisi vuotta, ei enempää.
Viisi vuotta, viisi vuotta.
Viisi vuotta!

Näin David Bowie fiktiivisellä kappaleellaan Five Years. Edellinen merkintäni saavutti kommenttilaatikon pursuilusta päätellen suosiota - kiitos vain - mutta odotuksista poiketen en suomentanutkaan tähän merkintään tamperelaista nykymusiikkia vaan glam rockin klassikon. Valinta ei ole satunnainen, sillä myös tamperelaista valtavirtamusiikkia kutsutaan nykyään glam rockiksi. Onko 70-luvun brittiläisellä ja 00-luvun tamperelaisella glamilla muuta yhteistä kuin puvut ja teini-ikäinen fanikunta? Halunnevatko itse tamperelaiset muusikotkaan todella yhdistää itseään mihinkään. Eivät ainakaan jos sanoituksia katsoo.

Ensin ajattelin suomentaa tähän Marc Bolania, koska vaistomaisesti pidin hänen biisejään simppeleimpinä esimerkkeinä glam rockista. Sitten katsoin Bolanin sanoituksia tarkemmin: "I got a powder keg leg / And my wig's all pooped for you." Simppeliä? Ei, ja mahdotonta kääntää. "Beneath the bebop moon / I want to croon with you." Juttuhan menee niin, että 60- ja 70-luvuilla runoilu ja luovuus vielä kuuluivat asiaan rocksanoituksissa, jotka suunnattiin tietenkin alaikäisille. En ole koskaan ajatellut Bowieta suurena sanoittajana, mutta onhan jo tuo Five Years aikamoinen lyyrinen taidonnäyte mieheltä, joka oli kuitenkin ensisijaisesti jotakin muuta kuin sanoittaja. Miksi nykyään sanoitusten, jotka "vain ovat", täytyy olla kliseeplasmaa?

Mjuu, ei ole reilua verrata. Matthau Mikojanin ja Jonne Aaronin englannintaitojen hienous saattaa piillä jossakin muualla kuin sanoitustaiteessa. Mutta ei olisi niin vaikeaa edes yrittää: jänniä sanoja sinne tänne, desiren sijaan opera house, heartin sijaan warehouse. Kuka tahansa pystyisi siihen, mutta hankaluus onkin siinä, ettei luovien sanoitusten teko ole nykyään katu-uskottavaa. Johtuuko kaikki vain kielestä - siitä, etteivät suomalaiset osaa englantia? Vai oltiinko muutama vuosikymmen sitten niin paljon tiedostavampia, että teineille suunnattuihin sanoituksiin oli järkeä panostaa? Tai mitä? Muodit muuttuvat. Ehkä en ymmärrä. Tampereen vaaterokkareiden pitäisi tehdä sanoituksensa ensin suomeksi ja kääntää vasta sitten englanniksi, jolloin mukaan saattaisi lipsahtaa jotakin kiinnostavaa.

Toki Jonne Aaronin sanoituksissa on jo nyt omanlaisensa viehätys:

I see someone's crying.
I see tears are shining.
I see grass is green.

- Jonne Aaron, Naive

No heart feelings

2008-04-12T15:27:00.005+03:00

Piikkikorot

Itke!
Ja kyyneleesi pois suutelen ennen kuin hukun.
Läpi!
Läpi palavien silmiesi juoksen himoa lietsoen.
Sattuu
rakastaa, aina olen tulessa mutta niin elossa.

Himmeenä
sänkyysi kiidän.
Syömmeni syö, veressäni kylve,
riekaleista ruumistani älä milloinkaan jätä.

Juokse!
Ja kun piikkikoroiltasi putoat, juoksen sut kiinni ottamaan.
Hengitä!
Mä olen ilma, mun täytyy päästä sisään.

Himmeenä
sänkyysi kiidän.
Syömmeni syö, veressäni kylve,
riekaleista ruumistani älä milloinkaan jätä.

Se on kuulemma kaunis paikka,
siellä toiveet ja unelmat vihdoin toteutuu.
Se on kuulemma kaunis paikka,
siellä toiveet ja unelmat vihdoin toteutuu, jee.

Himmeenä
sänkyysi kiidän.
Syömmeni syö, veressäni kylve,
riekaleista ruumistani älä milloinkaan jätä,
ruumistani jätä.

- Matthau Mikojan, Stiletto Heels, suomennos minun

On muuten ihan mainio biisi. Ainakin tota niin kuin sävellyksenä, ja onhan sanoitukseenkin käytetty ainakin maailman parhaat sanat cry, kiss, tears, eyes, fire, desire, love, heart, blood, torn, beautiful, hopes, dreams ja true. Siitä ei taida puuttua mitään tärkeitä sanoja.

Maailmalla on piilarit

2008-04-06T22:59:00.006+03:00

Olen nähnyt tuhansien silmien sulkeutuvan toisiltaan,
olen katsonut kaikki Big Brotherit.

Linssien poistaminen kuolleiden silmälaseista on japanilainen perinne.

The definition of 'doing it'

2008-04-03T23:41:00.004+03:00

Charlie Watts ei ole enää lempirumpalini.

Viitsikö pelleillä, isot ihmiset

2008-03-31T01:08:00.007+03:00

Alkuvaikeuksien jälkeen (n. 150 sivua) innostuin hirveesti Jorge Luis Borgesin kirjoituskokoelmasta Haarautuvien polkujen puutarha. Siitä lisää hetken päästä. Täsmälleen päinvastoin kävi samoihin aikoihin aloittamalleni Tristram Shandylle. Sen kanssa into lopahti 150 sivun kohdalla, koska se vaikuttaa suoraan sanottuna pelkältä pelleilyltä. En ehkä jaksaisi lukea Tristramin jäljellä olevaa puoltatuhatta sivua, ellei mikä tahansa 1700-luvulta säilynyt pelleily olisi vaivan arvoista. Laurence Sternen pelleily on sitä paitsi sivistyneen kansanomaista, ikään kuin hän olisi jonkinlainen aikansa Juice Leskisen korkeakirjallinen vastine. (Tuo Juice-linkki oli tietysti olennaista saada osaksi tätä merkintää, harvoin tulee edes mieleen puhua Laurence Sternestä ilman Juicea. Olisin kyllä ehkä mieluummin linkannut tarttuvaan Coitus Int -demoon Tappi pilluun, joka aavemaisesti kuulostaa itsensä ylittäneiltä Ahkerilta Simpansseilta, mutta siinä on liikaa asiallista höpinää.)

Epäilemättä jokaiselta vuosisadalta ja jokaisesta maailmankolkasta on löydettävissä Juice Leskisen korkeakirjallinen vastine. Kuten Borges mainitsee esseessään Kafka y sus precursores, "jokainen kirjailija luo omat edeltäjänsä, ja niin kuin heidän työnsä vaikuttaa meidän käsityksiimme menneisyydestä, niin se kerran vaikuttaa myös tulevaisuuteen". Edeltäjyys sisältyy piilevänä kaikkeen. Borges päättääkin esseensä mainioon havaintoon, jonka mukaan vaikkapa lordi Dunsay enteili Kafkaa paremmin kuin konsanaan Kafka itse ensimmäisissä tarinoissaan. Jos siis jätämme huomiotta kiistanalaisen kronologian käsitteen, Juice oli Laurence Sternen populaari edeltäjä.

Juicen ja Sternen lailla Borges on pelleilijä - jätän nyt spekuloimatta kuka on edeltänyt ketä. Borgesin teksteistä on vain paljon helpompi tavoittaa punainen lanka kuin Sternen ajatusviivaviidakoista. Saattaa tosin olla, että myös Borges rahtaa lukijaa jatkuvasti kebabkioskille. Hänen tekstinsä on ylenmääräisen täynnä hämäävää namedroppailua, ilmestysuskonnoista ammentavaa mystiikkaa ja filosofisia viittauksia. Voisin niellä vakuuttuneena melkein kaiken Haarautuvien polkujen puutarhan tietomäärästä, ellei Google, tuo haarautuvien polkujen Synkmetsä, kertoisi, että Borges kirjoittaa fiktiota. Yksi kiintoisimmista Borgesin kokoelmassaan käsittelemistä asioista (ikuisuuden historian ja ajan olemuksen jatkuvan puimisen ohella) on John Wilkinsin analyyttinen kieli. Borgesin kertoman mukaan piispa Wilkins yritti rakentaa kielen, jonka rakenteesta olisi luettavissa kaikki ihmisten ajatukset. Wilkins jakoi maailman ilmiöt kategorioihin ja alaluokkiin ja antoi kullekin lyhyen kielellisen ilmauksen. Näitä kielen osasia yhdistelemällä saatiin sanoja, joiden pelkkä rakenne kertoi sanan merkityksen, siten että esimerkiksi "de" tarkoittaa alkuainetta, "deb" tulta, "deba" liekkiä ja niin edelleen. Keksintö on fantastinen, adjektiivin molemmissa merkityksissä. Eikä John Wilkins kielineen ole Borgesin keksintöä; sen sijaan Borgesin keksintöä on verrata Wilkinsin kieltä erääseen kiinalaiseen luokitusjärjestelmään, joka jakaa eläimet mm. balsamoituihin, kesytettyihin, tarunomaisiin, hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirrettyihin ja etäältä kärpästä muistuttaviin (katso ne kaikki vaikka täältä). En tiedä, onko kiinalainen luokitus ollut oikeasti olemassa, koska Borges saattaa pelleillä.

Aioin keksiä tähän jonkin kuvitteellisen Borgesin kirjoittaman tarinan, joka muka sisältyisi Haarautuvien polkujen puutarhaan. Se olisi kertonut kiinalaisen upseerin 14-vuotiaasta keittiöapulaisesta, joka joutuu vahingossa Francisco Solano Lópezin johtaman sodan tiimellykseen Argentiinassa 1866 ja kuolee janoon auringon paahtamalle tiilikatolle, hedelmöitettyään ensin talossa asuvan vuoteeseen tuomitun emännän. Emäntä järjestää pojan ruumiin balsamoiduksi ja ripustaa tämän jäännökset seinälle. Ennen synnytystä hän yrittää saada itsensä vihityksi tuon ruumiin kanssa, sillä hän tuntee lapsensa isää kohtaan vilpitöntä rakkautta. Alamaailman kautta vihkijäksi tilattu pappi Duarte kohtaa paikalle saapuessaan kuitenkin tyhjän huoneen ja koskemattoman vuoteen, vain saadakseen pian surmansa paraguaylaisen sotilaan luodista.

Hetken mietittyäni en nähnyt tarvetta tuollaiseen pelleilyyn. Taisin eilen suorittaa viimeisen kirjallisuustieteen kurssini. Siinä ei kylläkään tarvittu Borges-tietoutta. Selitin siihen Holmesin ja Watsonin suhteen, arvoituksen elementin Kuka murhasi rouva Skrofissa ja parodisuuden Linnunradan käsikirjassa liftareille. Selitin ne mielestäni täysin tyhjentävästi, jokaisen yhden sivun mittaan. Kirjallisuuden tenteissä on mainiota se, ettei niiden kysymyksiin tiedä oikeita vastauksia. Mistä tietäisin, mikä on "arvoituksen elementti"? Sellaisesta ei puhuttu lukemissani kirjoissa halaistua sanaa. Monilla muilla aloilla pidetään itsestään selvänä, että opiskeltavat termit esitellään ennen tenttiä... mikä on tietysti suoranaista barbariaa. Mitä hauskaa olisi mennä tenttiin, jonka vastaukset voi tietää etukäteen? Laitan silti kirjallisuustieteen opintoni tältä erää pakettiin. Kirjallisuustieteessä keskitytään lähinnä yhteen kirjojen epämielenkiintoiseen aspektiin, siihen, että ne ovat kirjoja. Se on hauskaa, mutta älkää nyt viitsikö pelleillä, isot ihmiset. Tai siis viitsikää.

Valokeilassa tänään Joose

2008-03-25T16:57:00.006+02:00

Könnöntien aitauksen lehmien vaikutus kuului Joose Keskitalon musiikissa Vastavirralla. Ehkä Keskitalon keikalle meneminen on paras tapa kokea nuo lehmät, jos ei halua mennä suoraan Könnöntielle. En voinut myöskään olla ajattelematta nuorta Tuomari Nurmiota, joka muistutti uransa alkuvuosina enemmän kuin vähän sitä mitä Keskitalo tekee nyt. Olenkin aina uumoillut, ettei Nurmio voinut olla kokonaan itse ilmiömäisyytensä takana: hänkin on siis hakenut oppia Könnöntieltä! Noilta Könnöntien aitauksen tuijottajilta, vanhaa rhythm and bluesia ja iskelmää märehtiviltä Bos tauruksilta, joilta on turha odottaa hymyn hymyä näytteilläolon aikana.

Samalla on pakko tulla mieleen, ettei Joose Keskitalolla ole asiaa koko kansan tunteiden tulkiksi samalla tavalla kuin Tuomari Nurmiolla. Maailma on muuttunut ja aitaukset kasvaneet. Blues on nykynuorille melkein yhtä tuntematon ilmaisumuoto kuin räp oli 60-luvun teineille, ja sanoittaminenkin alkaa olla pikemminkin menestystä hillitsevä kuin ruokkiva ilmaisumuoto. Keskitalo sanoittaa tosin sen verran minimalistisesti, ettei hänen lauluillaan ehkä pystyisikään tulkitsemaan koko kansan tunteita. Lääkitsemään kyllä pystyisi, sillä synkkyys-murhe-mittarimme näyttää Joosen kohdalla ihan mukiinmenevää menestyspotentiaalia. Ehkä nuo sanoitukset kokee vielä vahvemmin, jos uskonnollinen retoriikka sattuu ilmaisumuotona puhuttelemaan kuulijaa. Toisaalta Keskitalo on sentään niin hyvä sanoittaja, että hänen kohdallaan uskaltaa käyttää sanaa retoriikka. Sitä ei suinkaan uskaltaisi tehdä useimpien rokkareiden kohdalla.

Kuva: Könnöntiellä on käyty ammentamassa ulkomaita myöten.

Loma

2008-03-15T00:02:00.012+02:00

Tällä blogilla on hirveä kiire. Yritin kysyä, että eikö nyt tosiaan edes jonakin päivänä ehtisi julkaista merkintää, mutta ei, on kuulemma BodyPump. Blogeilla on nykyään paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin tulla julkaistuksi. Blogilistan hakemistoissa joka toinen blogi on päivitetty viimeksi 425 päivää sitten.

Blogini jättää pitkin asuntoa muistilappuja kirjoittamattomista merkinnöistä. Merkintä siitä, kuinka Suomessa olisi mukavinta ihannoida hämäryyttä ilon symbolina auringonvalon sijaan, alkaa olla jo epäajankohtainen. Muistiin on laitettu myös "lista turhista ongelmista: 80-luvun kaikuvirveli, miksei ruokaa voi insertoida suoraan mahaan + millä tekosyyllä blogiin saa liitettyä kappaleita".

Mielenkiintoisin muistilapuista: "Hey Spidey, that outfit you're wearing is tighter than a gnats behind stretched over an oil drum!" Mutta blogin aika on tiukemmassa jopa. Minulla olisi paljon kiinnostavia kuulumisia jaettavaksi mutta ei ehdi kertoa, blogilla on rukouspiiri. Onneksi nykyään tiedetään, että "Jeesus sheivaa" eikä enää esitetä Jeesusta virheellisesti parrakkaana ja säärikarvaisena.

Joka tapauksessahan Se sheivaa vain doupeimmat, joiden joukkoon tällä blogilla ei ole mitään asiaa. Blogillani on kyllä aikaa kertoa pihalla naapureille että joo asunnossani on Nick Caven pää yhdistettynä Nalle Puhin vartaloon (johon rakennelmaan en kajonnut mainiosta kehotuksesta huolimatta), ja sitten saan kestitä pettyneitä naapureita ja selitellä että niin, juuri tässä asunnossa soitetaan kattiloista tehtyä rumpusettiä. Mutta toisaalta niin ei ole vielä käynyt, enkä sanoisi sitä rumpusetiksi.

"Kiire on jännitteinen tila, jolla on suhde aikaan [. . .] Kiire on myös henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti." Jos ehtisi, blogini haluaisi kuitenkin painottaa, että kiire on myös myönteinen mielentila, jossa vietämme elämämme onnellisimmat hetket tietäessämme kiiruhtavamme kohti ekstaasia. Silloin suhteemme aikaan on samanaikaisesti sekä mahdollisimman irrallinen että siinä kiinni kuin kärpänen Escortin tuulilasissa. Blogini katsoi kiireisenä kelloa tasan kello 00:00 ja tunsi olevansa ajasta irrallaan.