Materian herra

Joulujuhlissa nuorelta mieheltä lensivät silmälasit tanssilattialle. Pari kaveria kumartui etsimään niitä, mutta nuori mies jatkoi eteenpäin käsi ilmavasti ojossa. Mennyttä mikä mennyttä! hän huudahti. Kaverit löysivät silmälasit ja lähtivät nuoren miehen perään, mutta hän ei enää jaksanut ottaa niitä. Mennyt on mennyttä, mies sanoi ja juhli yön loppuun ilman lasejaan eikä enää löytänyt niitä seuraavana päivänä, jos etsikään.

Se oli hieno tapa suhtautua silmälasien menetykseen. Sama ihminen varmaan käy liian pitkissä suihkuissa ja ottaa siellä vähän liikaa sampoota. Hän ei pode siitä huonoa omaatuntoa. Päinvastoin hän potee huonoa omaatuntoa suihkuttaessaan säästeliäästi. Eikä ihminen, joka pitää onnistuneimpana sampoon ottona minimimäärää, voi ymmärtää tämän nuoren miehen ihanaa hyveellistä vapautta.

Toimintojen suorittamisesta

Kun ihminen ajaa parkkihalliin, portilla olevasta koneesta lunastetaan oikeus parkkeeraukseen. Jostakin syystä koneella kestää hetken antaa tämä oikeus. Se sanoo: ”Toimintaa suoritetaan...” ja suoritettuaan toimintansa loppuun pullauttaa ulos parkkeeraukseen oikeuttavan tiketin. Ihminen ymmärtää hyvin, mitä kone tarkoittaa suorittaessaan toimintaa, sillä hän on oppinut tulkitsemaan koneiden kieltä. Koneet sanovat mieluummin suorittavansa toimintoja kuin tekevänsä asioita. Sen sijaan ihminen ei ajattele suorittavansa autossa omaa toimintoaan, vaan esimerkiksi odottavansa. Mitä jos kone sanoisikin ”Hetkinen!” tai ”Mites kulkee?”, olisiko se miellyttävämpää, vai sekoittuisivatko siinä epämiellyttävästi ihmisen ja koneen roolit?

Kone ei ole itse valinnut puhetapaansa. Sen puheen on keksinyt etukäteen joku, joka on parhaansa mukaan eläytynyt koneen ajattelutapaan ja tuottanut yleisesti konekieleksi tunnustettuja fraaseja. Alkukielellä parkkihallin kone on ehkä sanonut: ”Processing...” Suomeksi tämä tarkoittaa luonnollisesti toimintojen suorittamista, koska suomenkieliset koneet ovat perimmäiseltä luonteeltaan suorittajia: ”Käynnistys ei voinut suorittaa asennusta, Yritä käynnistää näyttösovitin normaalilla VGA-ohjaimella ennen käynnistyksen suorittamista.” (kuva) tai sitten lyhyesti ”Sieppaus on suoritettu.” (kuva) Yleisesti ottaen koneilta tapaa sujua sulavammin englannin kieli, koska monet koneet ovat englanninkielisistä maista kotoisin.

Ihminen on valmis näkemään paljon vaivaa antaakseen koneille mahdollisuuden toteuttaa luontaisinta puhetapaansa. Voi kysyä, onko se vaivan arvoista. Ihminen voisi laittaa koneet puhumaan ihmisten kieltä. Silloin ihminen saisi kaipaamaansa tasoitusta, sillä ihminen on joka tapauksessa konetta hitaampi ja epäluuloisempi kommunikoija. Tällainen kopernikaaninen vallankumous koneiden kielen suunnittelussa ilmentäisi hyvin sitä tosiseikkaa, että koneet ovat olemassa ihmistä varten eikä toisinpäin.

Fight fire (with fire)

Sovitin tuossa äsken Metallican Fight Fire with Fire -kappaletta akustiseksi keskitien herkistelyksi. Plokkasin kitarasooloista sen yhden pätkän, jonka onnistuin nopealla kuuntelulla tunnistamaan melodiaksi, ja se oli ihan kuin jostain Patakakkosen tunnarista. Ihan kansanmusiikkia. Olen ennenkin ollut huomaavinani, että metallissa suositaan kansanmusiikkimaisia melodiakulkuja. Tilupatipippan. Onko se metallille jotenkin sisäsyntyistä vai juontaako kaikki juurensa Kirk Hammettin joukahaismaiseen melodiantajuun?

Valitus mittakaavassa 1:1

Laskin rotvallit treenikseltä kotiin. Ylitin matkalla 32 sopivan matalaa ja 19 liian korkeaa rotvallia. Niiden 19 rotvallin korkeus on ilman muuta suhteellista. Kuumailmapallolla ne voi varmaan ylittää ihan hyvin. Polkupyörällä ei. Katseltaisiinko sitäkin vuosikymmenestä toiseen, jos autoilijat joutuisivat vartin ajomatkalla ylittämään 19 terävää, ajoradan poikki kulkevaa estettä? Takavanteeni itkee.

Jatkuva adventin tunnelma

Hauskaa että Absoluuttiselta Nollapisteeltä on tullut taas hyvä levy. Poissa ovat kahden edellisen äänitteen niljakkaat ratkaisut ja turboahdettu seksirokki. Mustaan hiekkaan on löydetty hyvä happi, nyt Nollapiste kuulostaa saman henkiseltä kuin se kuulosti vielä ennen kuin aloin fanittaa sitä. Löysin Nollapisteen abivuotenani 2004 ollessani ostamassa Porista yo-pukua. Kävi sitten niin että myöhästyin heidän loistonsa päivistä karvan verran. Iiris (2007) ja Lihassa ja taivaassa (2007) kuulostivat kriisitöiltä, Mahlanjuoksuttaja (2005) oli ohjelmallisessa progeudessaan enemmän taidonnäyte kuin hauskaa kuunneltavaa ja Seitsemäs sinettikin (2003) lepsua utareen vetkutusta. (Itse asiassa Plutonium 74 on ainoa mieleen tuleva bändi, joka on julkaissut uransa parhaan levyn niin että minäkin olen ehtinyt odottaa sitä. Kulttuuriharrastukseni ovat retrospektiivisiä.)

Iloisena yllätyksenä Musta hiekka paljastui rennoksi mutta teräväksi sillä tavalla kuin Nollapiste oli vielä Nimi muutetulla (2002). Uusi levy on yksityiskohdiltaan ehkä yhtyeen yllättävin. Suorinta suomirockvaihdetta on säästelty etukäteisestä pelottelusta huolimatta, ainoastaan Märkä trampoliini täyttää vaatimukset, ja mukana on runsaasti lyömäsoittimia, ekspherimentaalisuutta ja ilmavaa poppiakin. Voiko lämmin yö olla muuta kuin levoton -niminen kappale lämmittää kylläisiksi tekevillä harmonioillaan ja Veistän kehdolle kantta miellyttää täysin päinvastaisilla aineksilla, vaappuvalla progella ja robottilaululla. Sävellykset ovat kautta linjan inspiroituneita. Jokseenkin ainoalta harhalaukaukselta tuntuu tässä vaiheessa Elämä paristojen varassa -niminen popkappale, mutta harhalaukauksistakin olen vain kiitollinen, Nollapiste on kuulostanut niin mietityltä viime vuodet. On tämä nytkin mietityn kuuloista, mutta ei väkinäisesti kuten Iiriksellä. Siinä missä bändi on saavuttanut tunnelman aallonharjan viime vuosina vaihtelevasti, samana ajanjaksona bändin soittotaito on kasvanut sellaisiin sfääreihin että vertailukohtaa on vaikea Suomesta löytää. (Nimenomaan rokkibändinä, kyllähän niitä fuusiotilanteiden erikoismiehiä löytyy toisaalta.) Uuden levyn äänimaailma on lämmin ja yltäkylläinen, ei tule ikävä Suljetun (1999) sähkökitaravänkytystä. Ihan toiselta bändiltähän Nollapiste nykyään kuulostaa verrattuna klassikkolevytyksiinsä, noin konkretian tasolla.

Sanoitukset eivät ihme kyllä ole enää selkein yksittäinen syy kuunnella Nollapistettä. Jotenkin Tommi Liimatan kehityskaari sanoittajana on johtamassa huipentuman sijaan kompromissiin. Entinen irtonainen aforistiikka kohtaa nykyään ehyemmät kokonaisuudet, ja ehkä juuri siitä syystä käyrä pysyy tasaisena ellei välillä jopa latteana. Ennen mentiin äärimmäisemmin. Minusta Liimatan ei tarvitsisi yrittää tehdä ehyitä tekstejä, sillä sellaiset ovat vaatimattomammilla kyvyillä varustettuja varten. Toki Mustalla hiekalla kuitenkin vyörytään monesti mainion levottomissa tunnelmissa, itse asiassa tuntuu että tälläkin rintamalla uusi levy on paria edellistä parempi. Esimerkiksi Valvoja-aika-kappaleessa tulee mahtava puhelauluosuus: ”yhtenä monista yritin ratkaista kuulalla ikiliikkujaa / sen kyllä ymmärtää, että jumalat opastavat toisiaan”. Tähän vähän kaikua. Mutta toisaalta edellä mainitussa Elämässä paristojen varassa paikkaillaan tekstin hajanaisuutta turhaan ja kiusaannuttavasti - ”mutta miten linnut tähän liittyy?”. Emme halua tietää. Liimatta tarjoili parhaat sanansa johonkin aikaan Tropical Cocktail -soololevyllä (2006). Ne olivat rentoa kauraa, ja se oli muutenkin tosi kelpo levy.

”Se mitä sanotaan karismaksi on epävarmuutta”, sanoo teini-ikäinen Liimatta Arkistokuvaa-dvd:llä (2009). Se on totta, enkä osaakaan heti päättää, onko Nollapiste tätä nykyä karismaattinen vai itsevarma bändi. Tarkan fanituksen arvoinen se on.

Jos teeskentelisin kaikin puolin näkymätöntä, ottaisin siitä todisteeksi vakoilevan ilmeen

Kun tulin äsken kotiin, rappukäytävän oven edessä seisoi noin nelivuotias tyttö. Yleensä tervehdin naapureitani, koska pidän sitä itsestäänselvänä huomaavaisuutena. Tytön kohdalla en kuitenkaan yhtäkkiä ollut varma. Tietysti pitäisi tervehtiä, hänhän on mitä luultavimmin naapurini. Toisaalta ehkä ei, hänhän on vain nelivuotias. Eihän niin pieniä ihmisiä tervehditä vaan heidän vanhempiaan, jotka ovat lapsiensa tervehdittävä versio. Lapset ja vanhemmat ovat yksi tervehdittävä yksikkö. Lapsilla ei ole, tuota, vielä tarpeeksi aivokapasiteettia... tervehtimiseen? Suhtaudunko lapsiin kuin eläimiin? Jostakin syystä se tuntuu luontevalta. Kävelin ohi ilman tervehdystä mutta kuitenkin mahdollisimman lempeästi katsahtaen. Ilmeisesti pidin tätä nelivuotiasta keskeneräisenä ihmisenä.

Hirviöistäni ei pidetä

Lajittelin kaiken siististi pusseihin. Toivoin niille käyttäjiä kuin marihuanalle. Laitoin vielä dynamiittia tyynyn alle. Muuta tehtävää ei enää ollut, saatoin mennä uimaan. Itsemurhapeliä Rivieralla! Hiekkaa kyntäessäni ehdin todeta, että ehtisin kuvitella itseni perille melko monta kertaa ja voisin yrittää pidentää saapumisia. Iltapäivästä istuskelin lukemassa siitä, mitä eilen tapahtui. Kenties siksi hirviöistäni ei pidetä.

Yritän keksiä bändille nimeä

Vanhat nokkoset
Kokeellinen Puola
Hyvät syyt
Pula majavista
Brilliantt'
Sir
Yleisväri
Malli-Naket
Comic Sans
Pallo ja palloja
Sallitteko
Piirtämäni norsu
Hyvää syksyä
Manuaaliset päät
Lähtöilme
Bouge
Ylimmät ystävät
Täydet kääryleet
Shh!
Ei-puoli
Oregano
Seisminen tunne

Ei se voi kokonaisuuteen tai yksityiskohtiin kaatua

”Hän myi siellä etenkin yhden frangin hintaisia kirjoja ja pieniä nakulehtisiä - Sensations, Soirs de Paris ja Pin-Up - jotka saivat koulupojat kuolaamaan. Kolme tai neljä kertaa hänen käsiinsä osui jotakin kiinnostavampaa: esimerkiksi kolme Victor Hugon kirjoittamaa kirjettä, mutta myös Bradshaw’s Continental Railway Steam Transit and General Guide vuoden 1872 painoksensa, sekä Falckenskjoldin Muistelmat, joihin sisältyi myös selostus tämän sotaretkistä Venäjän armeijan mukana turkkilaisia vastaan vuonna 1769, pohdintoja Tanskan sotilaallisesta tilasta sekä Secrétanin esipuhe.”

Noin päättyy Georges Perecin romaanin Elämä Käyttöohje toinen osa. Se ei pääty sen tyyppisiin sanoihin kuin ”ja sinä päivänä satoi ensilumi”, ”se oli varmaan menossa Pasilaan” tai edes kolmeen pisteeseen. Perec käyttää lopetuspaikat tällä tavoin: ”Mies työskentelee bauksiitti- tai volframialalla, ja he ovat usein matkoilla.” Minua miellyttää hillittömästi, että viimeisessä virkkeessä kerrotaan miehen työskentelevän bauksiitti- tai volframialalla ja sillä sipuli. Perec kuvaa romaanissaan kaikkea tasapuolisesti. Yksityiskohdat ovat yhtä tärkeitä kuin suuret kaaret. Se on rauhoittavaa kuin lukea koskematonta luontoa.

Kirjoitan Elämä Käyttöohjeesta, koska tässä iässä harva kirja tekee enää yhtä syvää vaikutusta. Sellaisia ovat olleet aiemmin ainakin Taikavuori, Putkinotko ja Sadan vuoden yksinäisyys, jotka ovat paksuja kuten Elämä Käyttöohjekin. Nuo kolme ovat silti myös jonkinasteisia saarnoja, koska on varmasti vaikea kirjoittaa suurta teosta kertomatta, miten asioiden tulisi olla. Tiedän kuitenkin itsekin, miten asioiden tulisi olla. Elämä Käyttöohje on vain kuvaus ja vieläpä tyydyttävän pikkutarkka sellainen. Sen perusteella elämää voisi luulla ilahduttavan vivahteikkaaksi. Aukeamalla s. 248-249 kuvataan tohtori Dintevillen odotushuoneen tauluja, joista huomiota herättävimmässä nuori silmälasipäinen mies pureksii kinkkusämpylää (jossa on voita ja paljon sinappia), tohtori Dintevillen mainetta korttelilääkärinä sekä hänen salaista haavettaan tehdä tunnetuksi nimeään kantava rapusalaatti, jonka resepti myös löytyy aukeamalta. Hän vaikuttaa mukiinmenevältä tohtorilta.

Elämä Käyttöohje on niin perin juurin kirjallinen, että mietin, mitä siitä voitaisiin näyttää elokuvasovituksena. Kenties voitaisiin näyttää kerrostalon huoneet eräänä kesäkuun päivänä 1975 kello kahdeksan illalla? Elokuva mahtuisi mainiosti Big Brotherin mainoskatkoon. Tai sitten voitaisiin lähikuvata vuoron perään kaikki Perecin kuvaamat ihmiset ja esineet. Kertojanääni esittäisi ranskalaiseen mutta tasaiseen sävyyn kuviin liittyvät tarinat - voisin katsoa sellaisen elokuvan. (Vähän kuin Patrick Keillerin London, jonka kertojanääni ei ole ranskalainen.)

Kaksitoista tapaa kaataa kahvia

1. Normaalisti niin että kuppi on pöydällä (tiski- tai ruoka-) ja pannua kallistetaan lähellä kupin reunaa.
2. Vähän korkeammalta niin että kahvi ehtii jäähtyä putoamismatkalla.
3. Normaalisti niin että kuppi on juojan tai tarjoajan kädessä ja pannua kallistetaan lähellä kupin reunaa.
4. Hyvin korkealta niin että kaataja osoittaa erityistaitonsa kahvin kaatajana. Vaatii erityisen tarkkaa tähtäystä.
5. Kuten normaalisti mutta kaatajan vartalo kaartuu hieman kaatoeleen mukana. Kiinnittää huomiota kaatajan tarkkaavaisuuteen.
6. Samoin kuin edellä mutta kaatajan vartalo kaartuu selkeän liioitellusti. Kiinnittää huomiota kaatajan leikkimielisyyteen.
7. Hyvin hitaasti, jolloin tarjoaja odottaa kärsivällisesti juojan sanovan stop.
8. Nopeasti, jolloin juoja sanoo tarjoajalle äkisti riittääriittää.
9. Kurkotellen tai huolimattomasti, jolloin kahvi läikkyy yli.
10. Kahviautomaatilla, jolloin suuttimesta tulevia ainesosia tarkkaillaan levottomana.
11. Normaalisti mutta ilman kahvia, esimerkiksi lastenlasten kanssa leikkimökissä.
12. Silloin kun kupissa on vielä puolet jäljellä, erityisesti sukulaisia tavattaessa.